Pitääkö olla tavoitteita ja miksi sitä nyt ylipäätään tekee mitä tekee?

mave
Mihis nää pannaan?

Nyt kun opettelen tässä liikkumisen tapaa, olen miettinyt omaa motiivia liikkua. Jos minulla olisi valkohampainen, pyykkilautainen personal trainer, niin todennäköisesti olisimme käyneet jo keskustelua tavoitteista.

Ehkä tämä kuvitteellinen PT olisi kysellyt, että haluanko parantaa penkkipunnerruksen ennätystä 20% tai juosta kympin alle tuntiin. Tai oppia seisomaan jumppapallon päällä. Käsilläni.

Hienoja tavoitteita ja kenties hyödyllisiä taitoja, mutta ei kyllä äkkiseltään lämmitä mieltä. Mutta jos hieman miettii, niin mitattavien tavoitteiden tarkoitus on edesauttaa sitä arkista elämää tai hauiksen ympärimitan kasvattamista. Jos siis se on tavoitteena. Yksinkertaistettuna, parempi penkkitulos tarkoittaa yleisesti kasvanutta voimaa, nopeampi juoksentelu parempaa kuntoa, jolloin jaksaa arjessa pidempään ja jumppapallon päällä käsilläseisonta varmaan tuo ihailua rannalla. Ja mitä siitä sitten ikinä seuraakaan.

Ei siis huonoja tavoitteita, kunhan muistaa, että se penkkitulos ei ole itseisarvo. Tai itselleni ei siis ole.

Toisaalta tavoitteet voivat olla myös enemmän kiinni tekemisessä kuin lopputuloksessa. Tavoitteena on liikkua seuraavan viikon/kuukauden/vuoden ajan 3 kertaa viikossa. Tai kävellä kolmasti viikossa töihin. Tai jättää jälkiruoka syömättä kaksi kertaa viikossa.

Itse tälläisenä varhaislaiskana olen huomannut, että viikko tai kaksi on toiminut ihan hyvänä jaksona tekemiselle. Sitä pidemmät aika-avaruus-sohva-sali ulottovuudet eivät ole oikeastaan olemassa minulle. Eli seuraavan viikon aikana teen tätä ja sitten ensi viikon jutut katson seuraavana viikonloppuna.

Toinen juttu minkä olen oppinut, on ollut suunnitella viikolle just sopivasti tekemistä. Mieluummin pikkuisen vähemmän.  Jos sisäinen sankarisi suunnittelee viikolle seitsemää aamutreeniä ja kahdeksat iltarastit, niin toppuuttele hieman ja kokeile laittaa ensin hieman maltillisempi määrä. Kun se on tehty onnistuneesti muutamaan otteeseen, niin lisää määrää halutessasi. Itse huomasin, että on hieman hyvä jättää nälkää treenin loppuun. Sellainen olo, että tätä saakeli lisää!

Eli tavoitteet voivat olla välineitä(ne paremmat tulokset), joilla saavuttaa vaikka sitä parempaa kondista arkeen. Tai tekemisen tapaa, että tällä viikolla käyn pelaamassa futista, kerran salilla ja yksi lenkki. Ja varmaan tietty parhaimmillaan näiden sujuvaa yhdistelyä.

Mutta sitten..

Menee viikko. Toinen. Kuukausi. Ehkä toinenkin. Ja jossain kohtaa kun tallaat samaa juntua salille aamulla ja lataat tankoon painoja, herää mieleen kysymys, että miksi..

Miksi teen mitä teen?

Ihan vaan, että olisin vähän paremmassa kunnossa? Näytän paremmalta? Saatan välttää aikuisiän diabeteksen? Tykkään niin saatanasti kyykätä isoilla painoilla?

 

 

Miksi sitä nyt ylipäätään tekee mitä tekee?

Ehkä sitä sietäisi miettiä.

Oispa kaljaa.

Read More

Pokemon GO — Marjat keräämättä ja väärin liikuttu? “Haistakaa paska”, toteaa pelistä innostunut ämmä

 

13838317_10154516928599156_677081009_o
Kuva: Anu Välitalo

 

Nyt kun Pokemon GO on mullistanut maailman väärällä tapaa ja Suomessa ollaan huolissaan käpylehmistä, kivien keräämisestä ja metsään mätänevistä marjoista, niin on aika antaa ääni hälle, ken ei sitä ujostele käyttää.

Aikaahan ei ole kulunut kuin parisen viikkoa, mutta pelin tiimoilta on jo vaihdettu ajatuksia Katin kanssa. Kun kuulin, että liikettä on pelin ansiosta löytynyt, niin pyysin vieraskynää Katilta. Ja kynähän oli taas terävä.

Olkaa hyvät!

 

Ai mobiilipelikö ajanhaaskausta? Älä viitsi mulle tulla määkimään, ämpärinjonottaja.

Mikä saa aikuisen ihmisen heräämään tiistaiaamuna kello 04.30, vetämään tennarit jalkaan ja pyyhältämään ovesta pihalle ennen kuin kana pieraisee? Mikä perkele on uinut keski-ikäisen toimihenkilön korvasta sisään, kun se viidentoista vuoden homeperseilyn jälkeen kävelee täpinöissään pitkin poikin kyliä ja jättää saksalaisvalmisteisen perheautonsa parkkiruutuun, horisten mennessään jotain vähemmän koherenttia jostain Jigglypuffista?

Nauratteko, jos kerron, että se perkele on Pokémon GO?

No, aika moni tuntuu nauravan. Tai ainakin pudistelevan päätään.

Pokémon GO ja kävelemisen taito

Olen viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana omaksunut varsin staattisen ja tylsän elämäntavan, jossa töihin ajetaan autolla, kaupassa käydään autolla ja harrastuksiin mennään autolla, mutta vain silloin kun ei matkusteta autolla muuten vaan tai kuskata autolla kakaraa terkkariin tai luisteluharjoituksiin. Elämä on yhtä hel-ve-tin pendelöintiä paikasta toiseen; aamusta iltaan, vähintään viitenä päivänä viikossa. Sohvalla onkin sitten mukava hengähtää, kun on ensin istunut puoli päivää mukavassa Martelan toimistotuolissa ja mennen tullen Volkkarinsa puikoissa.

Ennen passivoitumistani kävelin vähintään kymmenen kilometriä päivässä. Vielä muutama viikko sitten hyvänä päivänä ehkä kaksi, jos lasketaan mukaan myös matkat sohvalta jääkaapille.

En villeimmissä kuvitelmissanikaan nähnyt itseäni kävelemässä huvin vuoksi. Kävely on ollut minulle pelkkä semivastenmielinen logistinen suorite matkalla pisteestä A pisteeseen B. Mutta sitten tuli Pokémon GO ja koin jonkin sortin valaistumisen; minusta tuli kävelevä monninmetsästäjä. Kupletin juonihan on nimittäin se, että ellei ihmistä olisi tehty nimenomaisesti kävelemään, emme suinkaan olisi nousseet kahdelle jalalle neljän sijasta. Kahdella jalalla eteneminen on huima motorinen suoritus, jonka opimme varhain ja jonka voi, uskokaa tai älkää, myös unohtaa, jos räpylänsä alle valitsee kernaammin kaasupolkimen, eikä hyvää jalkinetta.

Itselleni huomasin käyneen juuri näin.

Olin unohtanut kuinka kävellään nalkkiuttamatta iskiashermoa ja jumiuttamatta selkää lapaluita myöten. Lihasmuistista oli pyyhkiytynyt tolkullinen ryhti ja dynaaminen alaraajojen asento. Kädetkin tuntuivat lähinnä kahdelta puutarhaletkun pätkältä, jotka lötkysivät minne sattuu, kun ensimmäisen kerran säntäsin etuovesta kadulle violetin animerotan perässä. Ensimmäisen viiden kilometrin jälkeen puhkuin kyllä tiukkaakin tiukempaa intoa, mutta koko varsi kirkui murhaa ja kuolemaa. Ellen olisi ehtinyt monninmetsästäjän neitsytkävelylläni hullaantumaan puhelimeni ruudulle ponnahteleviin digitaaliperkeleisiin, olisi tuo kävelyretki ollut todennäköisesti kesän ensimmäinen ja viimeinen.

Seuraavana aamuna olin kadulla jo ennen viittä. Ja iltapäivällä heti töiden jälkeen uudestaan. Illan viimeinen koirankusetuskävely venyi siinä määrin, että viimeiset kaksisataa metriä kannoin uupunutta ja maahan makaamaan heittäytynyttä terrieriä, kun en kehdannut vetää sitä perässänikään.

Parin päivän päästä houkuttelin pian ensimmäistä koululuokkaansa aloittelevan ipananikin mukaan ja niin vain yllättäen jälkikasvu on nyt joka päivä päivähoidon jälkeen ensimmäisenä lähdössä pitkälle kävelylle, sen sijaan että ronkuisi lupaa saada tuijottaa tabletilta jotain aivotonta viihdettä vielä kolmannenkin tunnin. Kakara kävelee, pyöräilee tai potkulautailee ruikuttamatta viisi kilometriä säässä kuin säässä. Ja aamulla täytyy ehdottomasti saada herätä kahta vaille kananpieremä, että pääsee aamuväijylle mukaan.

Pari sanaa teille, ämpärinjonottajat!

Eniten vituttaa kaikki ja toisiksi eniten määlyt, joiden mielestä mobiilipelit ovat lapsellista ajan ja resurssien haaskausta, ja osoitus aikamme rappiosta, tai muuten vaan vaarallista ja urpoa, koska kaikkihan jäävät kuitenkin vain auton alle ja näyttävät vielä tyhmiltä hortoillessaan sinne nenä kiinni puhelimen näytössä.

Minulla olisi pari sanaa teille, määlyt.

Haistakaa, esimerkiksi, paska.

Tässä maassa on jäpätetty joka jumalan terveydenhoitajan, asiantuntijan, liikunnanopettajan, personal trainerin ja yhden kokonaisen valtiollisen organisaation toimesta vuosikymmenet, miten jokaisen pitäisi urheilla ja miten järkevää olisi hyötyliikkua mahdollisimman paljon ja auton sijaan kipaista ihan omin pikku kavioin sinne Ass-markettiin hakemaan sitä kasvirasvalevitettä ja kurria ja kokojyvää. Jokikisellä työpaikalla työterveysnatsit kyyläävät ruokailu- ja liikuntatottumuksiasi ja ai saatana sitä moralisointia, jos sanot, ettet harrasta liikuntaa. Ihan sama, vaikka merkkaisit siihen kyselylomakkeeseen, että pullon kossua korkkaan perjantaisin heti duunin parkkipaikalla. Ei toki haittaa, kunhan et maanantaiaamuna ole enää kännissä! Mutta myönnäpä sille työterveyslääkärille, ettet ole harrastanut hikiliikuntaa kahteen vuosikymmeneen, niin heti olet huono, laiska, tyhmä ja kansanterveydellinen rasite.

Ja nyt kun kymmenet tuhannet suomalaiset ovat ryömineet turvekammeistaan esiin ja vallanneet kävelytiet, pururadat ja puistot mobiilisovelluksen innoittamana, niin ei kelpaa, vittu, tämäkään. Ei ole tuottavaa! Näyttää urpolta! Väärin liikuttu, plebeijit! Ajatelkaa edes mustikoita!

Toistan.

Haistakaa paska.

Monninmetsästäjä, ei mikään marjanpoimija!

Tämä on, kuulkaas, just oikein liikuttu. Ei vaadi juuri muuta kuin älypuhelimen, rivakahkon datayhteyden ja sopivat jalkineet. Maailma ei tosin ole ihan täydellinen tässäkään suhteessa; kaikilla ei ole niitäkään, mutta se ei ole pelin vika.

Jos te ankeat ämpärinjonottajat ektraktoisitte edes hetkeksi päänne ulos sieltä missä rectum muuttuu coloniksi ja katselisitte ympärillenne, näkisitte koko joukon ihmisiä eri yhteiskunta- ja ikäluokista reippailemassa taivasalla, ottamassa muuten autioita ja ankeita tiloja haltuun ja ylipäätään harrastamassa sosiaalista kanssakäymistä! Missä todellisuudessa sellainen on nähtävissä epäsuotuisana kehityksenä? Hä? Siinäkö, missä todellisuus on mainoksen uutuuttaan kiiltävä punttisali kiinteävartisine malleineen siemailemassa pohjois-islantilaista viikinkikeijujen pullottamaa vettä tai arkkitehtitoimiston renderöity havainnekuva prameasta aukiosta, jota reunustavat kauniisti muotoillut puut, mutta jossa ei ole ensimmäistäkään ihmiseksi tunnistettavaa hahmoa? Siinä todellisuudessako te elätte ja sielläkö on hyvä? Mitä?

Hei, jääkää sinne mielikuvituksettoman harmaaseen kubiikkeliinne lahoamaan. Me muut olemme täällä ulkona löytämässä uudelleen kosketusta kävelyyn, yhteisöllisyyteen ja mukavaan tekemiseen, jonka alulle panevana voimana ovat ehkä japanilaiset taskudemonit toimineet, mutta jolle on kyllä ollut tilausta tämän ankeutuksen keskellä jo vuosia. Me tutustumme täällä toisiimme mukavan tekemisen äärellä, tulemme ulos ujoista kuoristamme ja moikkaamme tuntemattomia lurepartyissa, jossa nautitaan kansalaisluottamusta, eikä juurikaan kaljaa. Meillä on kivaa yhdessä! Mitä sitten, jos sen kivan toteutumiseen vaadittiinkin vain kaupallinen free-to-play -sovellus?

Pysykää te happamat pierut siellä kilpailukyky- ja tuotantotehokkuuskuplassanne niitä pihlajanmarjojanne poimimassa. Me emme varmasti sinne tunkkaiseen koloon tule enää takaisin, nyt kun olemme vihdoinkin löytäneet pakotien ulos.

Kati Gumenius

Kirjoittaja on toimihenkilö, joka urheili kunnes muutti Nurmijärvelle ja osti toisenkin auton.

Katin ja muiden Ämmien loistavia blogautuksia luet täältä ammat.fi

Read More

En jaksanut treenata – Onko kaikki toivo menetetty?

Olisi ollut kiva kirjoittaa eeppinen sankaritarina lomaltapaluun jälkeen. Että miten loman aikana reipas aktivoituminen olisi siirtynyt suoraan työssäkäyvän arkeen ja liikunta olisi löytänyt hienosti paikkansa päivä- ja viikkorutiineissa.

Kävi kuitenkin niin, että se aika mikä lomalta löytyi liikkumiseen (ja bloggaamiseen) yhtäkkiä upposikin “kiireeseen” töissä ja sitä myöden väsähtämiseen. Eli kaikkiko taas kerralla vessasta alas? MIKSI MINULLE KÄY AINA NÄIN? MIKSI MINÄ EN JAKSA?

via GIPHY

No eipä kuitenkaan hätäillä. Jos tarkastelen edes hieman isompaa kuvaa, niin huomaan, että huhti-toukokuun en liikkunut juuri ollenkaan, muutamaa pientä lenkkiä lukuunottamatta. Kesäkuussa olen saanut näemmä jonkin ihmeellisen herätyksen ja olen liikkunut neljä viikkoa putkeen n. 4-5 h viikossa. Ja nyt siis viime viikolla kun palasin töihin (ja oli kiire ja kaikkea) niin liikkuminen jäi lähes olemattomaksi.

Koska koitan rakentaa liikkumisen tapaa, niin on hyvä totutella, että aina tulee jotain estettä. Kiirettä, kipua ja mitä lie. Sitten jää joku kerta välistä ja sitten taas jatketaan. Uudestaan ja uudestaan. Neljä viikkoa liikettä ja yksi viikko vähemmän on just hyvä alku.

Tällä viikolla muistuttelin taas itseäni ja äsken kävin tekemässä pienen treenin. En tehnyt täysiä. Mutta treenasin silti.

 

Screen Shot 2016-07-13 at 20.37.37

 

Read More

Ruoka saa olla välillä hyvää

Ensin laillistettu ravitsemusterapeutti Hanna Partanen synnytti myrskyn vesilasissa sanomalla, että ruuan ei aina tarvitse olla hyvää.

PARTASEN mielestä ihmisten olisi hyvä perääntyä siitä ajatuksesta, että ruuan on oltava aina hyvää. Ei ole. Perusjees-ruoka riittää.

”En tarkoita, että ruuan pitää olla pahaa. Silloin se jää helposti syömättä, ja energiantarve korvataan herkuilla. Sen sijaan ruuan pitäisi olla ihan tavallista. Sellaista kouluarvosanalla 8+-ruokaa, jota riittää yksi lautanen.”

Jutussa mainittiin myös einekset annosten mitoittajina, joita harvemmin enemmmän kuin yhden annoksen kun taas omalla kattilalla saattaa käydä helposti kahdesti tai kolmesti.

lautanen
Virallisterveellinen suositus

Tähän sitten laillistettu ravitsemusterapeutti Leena Putkonen kirjoitti vastineen, missä todetaan että kasviksiin painottuva ruokavalio ei lihota.

Lisäksi myös viisas huomio

Pitäisi myös muistaa, että usein liikasyöminen on oire jostain muusta, ei varsinainen ongelma. Turvallisuuden tunteen tai lohdun hakeminen ruoasta ja alkoholipitoisista juomista on todella yleistä. Hyvän ruoan välttely on siten vain laastari, kun todellisuudessa pitäisi kysyä, miksi on tarve hakea lohtua, palkintoa tai turvaa ruoasta.

Vähän pyörittelin tuota mielessäni, lueskelin jutusta heränneitä keskusteluja ja mietin myös omaa tapaani syödä, niin aloin hieman nähdä mitä tarkoitetaan “perusjees-ruualla” painonhallinnassa.

JOS on esim. terveydellinen tarve pudottaa painoa, niin tämä tarkoittaa uusien tapojen omaksumisesta syömisessä. Annoskokoja, makuja ja ylipäätään tapoja mitä liittyy syömiseen. Esimerkin avulla ymmärrän tämän näin.

Sen sijaan, että lounasruokalassa otan AINA sen ison annoksen valaanrasvassa uppopaistettua sianihrapiirasta höystettynä norppacheddarilla, koska se on NIIN HYVÄÄ, niin valitsenkin VÄLILLÄ esim kanasalaatin, jonka ymmärrän terveelliseksi ja on ihan jees, mutta ei aiheuta samanlaista sydämentykytystä (heh) kuin sianihrapiiras norppacheddarilla.

pizabeer
Ruokaympyrän mukainen iltapala tohtori Pizzozan mukaan.

 

Samalla ehkä havaitaan, että hyvä ruoka on vähän laaja määritelmä. Toisille se on terveellistä ja kasvispainotteista, toisille se voi olla jotain muuta.

En itsekään usko, että totaalikielloilla tai tiukoilla rajoituksilla tehdään pitkäkestoisia ratkaisuja. Mutta rajoitusten maltillinen käyttö opeteltaessa uusia tapoja ei ehkä ole ihan niin tuomittavaa kuin tässä nyt annetaan ymmärtää. Samalla tottakai on syytä miettiä suhdettaan syömiseen ylipäätään. Jotta joskus myös herkkujen maltillinen syöminen on mahdollista.

Mielestäni positiivinen puoli on myös se, että pitkästä aikaa nyt ei oltu rajoittamassa yhtä ruoka-ainetta (leipää) tai makroravinteita (hiilarit), vaan siitä että tekee välillä valintoja muutenkin kuin sen hetkinen herkkuruoka edellä.

 

makkar
Tohtori Nakkikioskin suositus välipalaksi.

 

Read More

Jos viitsisin, niin tekisin vähän paremmin

Onko tuttu tunne katsella toisten äheltämistä ja miettiä, että kyllähän sitä itse vähän.. paremmin.. enemmän.. helpommin? Jos viitsisi.

Itse pääsin taas pitkästä aikaa osaksi tästä upeasta tunteesta, kun katselin jonkun punatakkisen nousua Tahkon rinnettä kävellen. Miksei juokse, mietin. Helpostihan tuon luulisi loikkivan. Ei edes näytä pahalta.

Tosta hölkällä puoleen väliin ja sitten loppukiihdytys.
Hölkällä puoleen väliin ja sitten loppukiihdytys. Sauna päälle ja grilli kuumaksi. Hyvä homma.

Alku sujuu lupaavasti. Nimittäin ensimmäiset viisi reipasta askelta. Sitten erehdyn vilkaisemaan yläviistoon ja tajuan, että tässähän saatana mennään pystysuoraa seinää ylöspäin.

Ja siltä se tuntuukin. Vaikka pistän tossua toisen eteen, niin eteneminen tuntuu kuin olisi tatti paskassa. Askel askel askel ja huippu ei lähene, ei sitten ollenkaan.

Pumppu alkaa hakata samaa tahtia kuin aloitteleva speedmetalrumpali, kovaa ja vähän tahdittomasti. Pohkeet huutavat hoosiannaa ja hengitys on muuttunut rahisevaksi puuskutukseksi.

Pakko varmaan hidastaa kävelyyn. Paitsi että kävelen jo. Tai raahustan lähinnä.

Jossain kohtaa vilkaisen taaksepäin ja tajuan, että onhan tässä nyt jo vähän noustukin. Samalla hahmotan myös loppumatkaa paremmin. Vaikka se näyttää edelleen kohtuuttomalta oloni huomioiden, niin hoen itselleni, että rauhassa loppuun saakka. Kävele vaikka jos on pakko. (Juuuh, kävelen jo.)

Pysähdin hetkeksi. Katselen ympärilleni näkemättä mitään ja ravistelen jalkojani. Ulospäin olen kuin “en minä taukoja tarvitsisi, mutta kivahan se on vähän katsella maisemia…”

Matka jatkuu. Mielenhäiriössä loikkaan muutaman kerran reippaammin ja niin loikkaa pumppukin. Nimittäin parin tahdin yli. Juu ei. Rauhassa nyt.

Ja sitten. Enää 20.. 15.. 10 metriä. Valmis. Tehty. Keuhkoja ja pohkeita vituttaa. Istahdan hetkeksi. Oispa kaljaa.

 

 

 

Vittu saatana. OIspa kaljaa.

Vettä sataa ja kaikkia vituttaa. Oispa kaljaa.

Joo joo! Sivusta katsominen on yleensä helpompaa kuin itse tekeminen. Onneksi saa itse päättää, koska edes kokeilee tekemistä.

Huomenna?

 

 

 

Read More

Tavallista ruokaa ja välillä herkuttelua

Kaiken liikuntakohkaamisen lisäksi pitää tietenkin syödä. Tiedän, että on erittäin muodikasta bloggailla kaiken maailman macapapanoista ja muista superfoodeista, mutta itse en oikein toistaiseksi ole näihin lämmennyt.

Arvostan ihan normaalia kotiruokaa, jota on helppo laittaa, maistuu hyvältä ja vie nälän. Ja kun syöpöttelee fiksusti suurimman osan ajasta, niin välillä voi sitten herkutella.

Näillä eväillä voi vaikka katsella telkkarista jalkapalloa. Käynnissä nimittäin on tällä hetkellä EM-kisat, joissa mahdollisuus nähdä kiukuttelevia maailmantähtiä, repeäviä pelipaitoja ja aina niin jännittäviä tasapelejä!

 

20160619_201251
Kasviksia ja jotain lihaa. Utuinen pullo taustalla, josta tunnistaa merkin.

Tehotuotettua(?) kesäkurpitsaa lähimarketista (0,99 e/kg). Kariniemen kotimaisesta broilerista valmistetut liekkisiivet (2,97 e/700g). Mausteeksi pippuria.

 

C360_2016-06-19-20-49-48-193
Vähän liian punaiset mansikat ja jäätelöä. Lusikka tanassa antaa mielikuvan viriilistä…

Arvokkaita kotimaisia mansikoita ja Jymy-luomujäätelöä. Herkkuperse voi uskotella terveelliseksi, koska mansikat.

 

 

C360_2016-06-19-20-17-19-352
Varjostettu kuva lasi kädessä. Bloggaus on vakavaa.

Partanaamainen suursyöppö. Kilohinta ei tiedossa.

 

20160619_202853
Käsiteltyjen kuvien jälkeen lavastettu sotku, jonka ansiosta on helppo samaistua kirjoittajaan.

Oikeasti paperirulla oli pystyssä, mutta kaadoin sen, jotta olisi huolettomampi vaikutelma.

 

IMG_20160622_111804
Huom! Kyseessä EI ole kaupallinen yhteistyä, vaikka pullo näkyykin selvästi. Saatavilla alkosta hintaan 12,79.

Vaikka olen punkun kaveri, niin myönnettäköön, että kesällä tälläiset kuivat kuoharit kyllä maistuu. Noh, kesällä maistuu moni muukin.

 

 

Read More

Tee täysillä tai älä tee ollenkaan?

Yllättävän usein törmään sekä omassa, että muiden päässä ajatukseen, että nyt just ei kannata aloittaa/jatkaa/tehdä mitään, koska ei pysty tekemään täysillä. Että ei ole nyt oikein mieltä tehdä vähän, koska kunhan tässä helpottaa hieman, niin sitten tehdään täysillä.

Tämä on itsellä siirtynyt myös yksittäisiin liikuntakertoihin. Tänään aamulla oli taas hyvä esimerkki. Eilen leikittelin mielessäni, että huomenna aamulla tämä johtava hyvinvointifitnesslifestylebloggaaja lähtee reippaasti heti aamulla lenkille tai jumpalle ja parhaassa tapauksessa jopa lenkkijumpalle!

Mutta niin oli taas aamu iltaa viisaampi ja pää tiesi kertoa, että nyt ei kyllä ole mitään järkeä koska väsyttää ja on nälkä. Ja jos on nälkä, niin ei ole energiaa ja sekös vasta tyhmää sitten onkin mennä liikkumaan. Ja jos nyt syö jotain, niin sitten pitää odottaa ainakin kolme päivää ennen seuraavaa kertaa. Ettei hölsky. Eikä tänään nyt ole semmoinen olo, että tekisi mieli tehdä täysillä..

Onneksi muistin kaikkien fitness-gurujen esikuvan Woody Allenin ja hänen kuolemattoman lainauksen.

Mene edes paikalle. Kaikkea voi tapahtua.

 

Jos olisin olympialaisin valmistautuva urheilija ja kesken kovan treeniviikon keksisin selityksiä itselleni, niin saattaisin olla hieman huolissani. Mutta koska olen ihan tavallinen tyyppi, joka pyrkii liikkumaan tietämättä edes tarkkaa tavoitetta (noh, se hyvinvointi ja blaablaa), niin aivan sama. Tänään riittää, että menen edes paikalle. Eli lähden liikkeelle.

En jaksa tänään vetää leukoja. Mutta jos roikun niin saa edes kuvan.
En jaksa tänään vetää leukoja. Mutta jos roikun tässä hetken, niin saan edes kuvan.

 

Koska laiskotti, niin hölkän sijaan kävelin reippaasti. Johan helpotti!

Jos teen yhdellä kädellä, niin näyttää voimakkaammalta.
Jos teen yhdellä kädellä, niin näyttää voimakkaammalta.

Ulkosalin kohdalla tein sekalaisia sarjoja vähän pidemmillä palautuksilla, koska en oikeastaan ollut treenaamassa tosissani vaan vähän vaan ulkoilemassa. Ja ottamassa kuvia.

Lopuksi kiipesin vielä kukkulalle mököttämään hetkeksi. Ei olisi huvittanut mitään ja nälkäkin oli, mutta kävinpä sitten kuitenkin ulkoilemassa.

Ihan hyvä niin.

Oispa kaljaa.
Oispa kaljaa.

 

Entäs jos ei liikunta nappaa?

Read More