Tavoitteet on asetettu ja suunnitelmat pohdittu, enää pitäisi toteuttaa. Mutta.. kun.. ei… Ja just nyt on vähän kaikenlaista. Ja olokin on vähän huono ja…
Mistäs siis kiikastaa? Jotta asian voisi korjata, pitäisi ensin tietää että mitä alkaa korjaamaan ja miten.
Tässä muutama oma huomio kolmesta kohdasta, missä voi olla aloittamisen (toimeenpanon) ongelma ja mitä niille voisi tehdä.
1) Toteutus.
Tavoite on asetettu ja suunnitelmakin toimii, mutta aina kun hetki koittaa, niin alkaa väsyttämään ja mieli keksii syitä, miksi ei just nyt ole hyvä.
Esimerkiksi itse olen laittanut tavoitteeksi paremman kunnon, jonka olen miettinyt tarkemmiksi ja tavoiteltaviksi mittareiksi ja purkanut viikottain tehtäviksi liikuntatuokioiksi. Mutta treenipäivänä tai oikeastaan vähän ennen treeniä aina kummasti väsyttää tai vasemman jalan pikkuvarpaassa on outoa kipua. Lisäksi “järkisyistä” mietin, että ei kyllä liian hyvään kuntoon kannata treenata, koska paidat repeävät isoista muskeleista tai sitä voi addiktoitua harjoittelusta ja sitten kaikki aika meneekin salihommiin. Tai ehkä nyt pitäiskin ottaa lepopäivä, koska.. se vois olla hyvä…
Ongelma voi olla myös tavoitteessa tai suunnittelussa (niistä seuraavaksi lisää) tai sitten kyse on vain siitä, että ei huvita toteuttaa ennakkoon tehtyä suunnitelmaa. Ja tämä on kyllä ihan inhimillistä. Mieluummin sitä hetkessä eläen valitsee todennäköisesti punkun kuin puntin. Ottamatta vielä kantaa tavoitteeseen tai suunnitteluun, niin tämä on se kohta kun harjoitetaan paljon puhuttua “itsekuria” eli jos ei ole pää kainalossa tai miesflunssa iskemässä, niin trikoot päälle ja kyykkäämään. Jos ei ole supersuurtulipaloa töissä tai siviiilissä, niin lenkkarit jalkaan ja hölkälle.
Vaikka itsekurin voi nähdä jonakin harvinaisena superkykynä, johon vain todella teräksinen mielenlaatu kykenee, niin itse ajattelen sen ennemmin Woody Allenin lainauksena:“80% of success is just showing up”
Eli toteuta suunnitelmaa.
2) Suunnittelu
Tavoite on edelleen kunnossa ja treenitkin tulee hoideltua, mutta pidemmn ajan kuluessa jokin alkaa tökkiä. Vaikka treenin ei nyt aina tarvitsekaan olla hauskaa, niin nyt se ei ole sitä oikeastaan ollenkaan. Samaan aikaan tuntuu, että itse treenin toteuttaminen vie paljon aikaa tai vaivaa.
Esimerkkinä oma kokemus tuli aamuisesta saliharjoittelun toteuttamisesta. Kalenteriin helppo sijoittaa ennen työpäivää, mutta jatkuva toteuttaminen vaatii monen asian onnistumista. Ajoissa nukkumaan, ajoissa ylös, ei merkittävää ruuhkaa eikä varsinkaan aamupalaveria odottamassa treenin jälkeen.
Korjausliikkeenä aamutreenit voi olla kalenterissa silloin kun ei ole aamupalaveria tiedossa tai treeni voi olla lyhyempi. Yllättäen myös iltapäivissä ja illoissa on aikaa, jota voi käyttää harjoitteluun. Ooh!
Tavoite on edelleen olemassa, suunnittelua on korjattu ja toteuttaminenkin onnistuu. Mutta aikaa on jo kulunut ja tekeminen maistuu.. puulta.
Kun on toteuttanut suunnitelmaa määrätietoisesti jo muutamia kuukausia ja tuntuu, että ei oikein nappaa, niin silloin on hyvä hetki ottaa pieni hetki ja miettiä mitäs sitä olikaan tekemässä ja miksi.
Siinä missä itsekurilla hyppää yhden päivän tai viikon heikon hetken yli ja hyvä suunnittelu auttaa taas hetken verran eteenpäin, niin vielä pidemmän ajan motivaation pitäisi tulla tavoitteesta, jota kohti oikeasti haluaa mennä.
Kun on ensin vilkaissut suunnitelmaa ja huomannut, että harjoittelussa on sopivaa vaihtelua, kevennettyä viikko ja tarvittavia vapaapäiviä, niin sitten on hyvä muistuttaa itselleen, että miksi tätä nyt halusikaan tehdä ja kokeeko sen edelleen tärkeäksi.
Miksi siis haluaa olla paremmassa kunnossa?
Olen huomannut, että omat ajatukset tuon tiimoilta on pyörinyt sekalaisesti välillä “ihan vaan olla vähän energisempi” ja “näyttää hyvältä viinijoogakuvissa” tai “kaataa auto paljain käsin” ja “hölkätä Rovaniemelle” eli kaikenlaista sekavaa riippuen päivästä ja hetkestä.
Mutta ehkä ihan siellä perustalla kuitenkin on ajatus, että pysyisi toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään. Keski-ikä kuitenkin jo kolkuttelee ja totuus on, että ikääntymisen vaikutuksia alkaa tulla jossain kohtaa. Jos pystyisi hidastamaan niitä jonkin verran ja pysymään muutenkin aktiivisena (veikkaan, että jos aikoo olla aktiivinen vanhempana, niin se on helpompaa kun on aktiivinen jo nuorempana) ja toivottavasti luottavaisena elämään ilman suurta katkeruutta. Tämän eteen on toki hyvä tehdä muutakin, mutta kun pitää itsensä just sopivasti kunnossa, niin eiköhän ne muutkin asiat onnistu.
Uudenvuodenlupaukset ovat nykyään pilke silmäkulmassa veisteltyjä heittoja, missä lähinnä luvataan, että ei luvata mitään tai jotain muuta yhtä omaperäistä. Tai sitten vaikka uutena vuotena lupauksia miettinyt blogin kirjoittaja, joka miettii että saisikohan nyt viimeinkin tänä vuonnä asiat tolalleen ja takaisin sen aktiivisemman elämäntyylin, jossa treeni ei ollut vain suuri sattuma kalenterissa vaan rutiini, jota toteuttamalla oli antoisaa väkevöittää kehoa ja mieltä. Ja jos viimeinkin opiskelisi syömään fiksummin, jotta olisi reipas olo pitkin päivää eikä vain aamupäivän kahvipannullisen jälkeen. Sekä vielä jos näiden temppujen yhteisvaikutuksesta tipahtaisi muutama kilo ihan vaikka terveyttä edistellen. Ja kaiken päälle jos saisi luettua 50 kirjaa tänä vuonna, jotta voisi vähän päteä twitterissä. Mutta miten ihmeessä?
Mitä ihan oikeasti haluat?
Jos kaverisi haluaa “laihduttaa pari kiloa” tai “lopettaa sokerin käytön” niin onneksi olkoon hänelle. Nyt kuitenkin pitäisi selvittää, että mitä itse haluaa. Jos se liittyy jotenkin painonhallintaan, elämäntapoihin, uusiin taitoihin tms niin pitäisi koittaa kysyä, että miksi.
Avasinkin jo hieman omaa tavoitetta aktiivisemmasta elämästä ja syömisen opettelusta. Miksi sitten tavoittelen näitä? Enkö ole tyytyväinen itseeni, hyväksy ja rakasta itseäni tälläisenä kuin olen?
Hyväksi onneksi olen kyllä ihan terveesti itserakas ja nämä tavoitteet eivät kosketa oman itseni hyväksymistä. Suurin syy taustalla on jopa vähän tylsästi terveyden edistäminen. Vaikka kuinka tekisi mieli vastustella, niin omalla kohdalla pieni painonpudotus tullee edistämään terveyttä. Ja kun se tapahtuu opettelemalla syömään vähän paremmin, niin todennäköisenä seurauksena riskit elintasosairauksiin pienenee. Ja jos siihen vielä lisää viikkotasolla annoksen reipasta liikkumista, niin toiveissa on että tässä pysyy keski-ikää lähestyvässä kategoriassa vielä jonkun tovin.
Toinen motivaattori liittyy aktiivisuuteen. Vaikka onkin mukavaa rojahtaa sohvalle iltaisin rankan työpäivän jälkeen meditoimaan netflixin avulla facebookin feediä selaillen, niin illan tunneilla voisi olla jotain fiksumpaakin tekemistä. Ehkä?
On sitten se oma muutoksen syy mikä tahansa, niin sen pitäisi olla sellainen, että se motivoi jatkamaan tekemistä myös niiden hetkien yli kun ei ole aikaa, ei jaksa tai muuten vaan ei huvita.
Aiempi oma kokemus on osoittanut, että itse tekemisen voi aloittaa kyllä ilman isompaa tavoitetta. Mutta pitää varautua, että sen jatkuminen voi hidastua tai loppua, jos suurta syytä jatkamiselle ei ole keksinyt itselleen.
Alla on nelivaiheinen menetelmä nimeltä PDCA (Plan-Do-Check-Act) joka on yleisemmin tunnettu liiketoiminnassa metodina, jolla parannetaan tuotteita ja palveluita. Tämä on myös erinomainen tapa tarkastella ja parantaa omaa tekemistä kohti niitä haluamiaan tavoitteita.
1.Suunnittele miten etenet
Kun on keksinyt mitä haluaa, pitäisi keksiä seuraavaksi, että miten sitä kohti etenee. Esim. jos tavoite liittyy elämäntapojen muuttamiseen, niin mitä se oikeasti tarkoittaa? Mitä syön enemmän, mitä vähemmän, miten usein syön? Jos se tarkoittaa syömisten suhteen sitä tai tätä, niin kuinka usein pitää käydä kaupassa ja koska kokkailla? Liittyykö tähän liikuntaa? Millaista, koska, kenen kanssa? Jos varaan aikaa liikuntaa näin paljon, niin mitä jätän tekemättä ja olenko valmis luopumaan toisista asioista viikoksi, kuukaudeksi vai vuodeksi?
Kun suunnitelmaa tekee, saattaa iskeä pieni harhainen ahneussokeusripuli, jossa esimerkiksi rauhallisen konttorityöläisen liikunnan aloittaminen näyttääkin tämän ensimmäisen suunnittelun jälkeen kalenterista huippu-urheilijan viikkosuunnitelmalta. Oma kokemus tästä on, että mieluummin ensin sopivan vähän tekemistä, johon on mukava lisätä onnistumisten myötä kuin jättää pois asioita, koska ei ehdi tai pysty.
Pienet askeleet ovat tässäkin salaisuus isoihin onnistumisiin. Vaikka iso tavoite voi olla se kuu taivaalta, niin ensimmäinen tavoite voi olla vaikkapa pieni vähennys herkkujen naposteluun. Jos aiemmin jälkiruokaa ahmi viitenä päivänä viikossa, niin muutos voisi olla jättää herkku väliin 1-2 päivänä. Ja siitä sitten edetä totutellen seuraavaa askelta kohti.
Suunnitelman lisäksi kannattaa varautua myös kaikkeen yllättävään kuten maanjäristyksiin, tulivuoden purkauksiin, lakkoihin ja sähkökatoksiin. Elämä yllättää joskus ja hieno suunnitelma jää siltä kerralta toteutumatta. Ulkospinning ei onnistu kun kumi on puhki tai kaupassa on vain karvaisia banaaneja ja ruskeita kurkkuja. Mieti ennakkoon mitä teet kun kaikki ei suju tahtosi ja suunnitelmasi mukaan.
2. Toteuta suunnitelmaa. Toteuta suunnitelmaa muutama viikko tai itsellesi sopiva ajanjakso.
3. Tsekkaa miten meni Ota pieni hetki ja hengähdä. Katso hieman mennyttä tekemistä ja arvioi, että miten meni noin niinkun omasta mielestä. Suunnitelmassa oli esim. tietty määrä treeniä, tuliko kaikki tehtyä? Oliko kaikessa hyvä tekemisen meininki vai tuntuiko väsymystä? Jos teet seuraavat pari viikkoa samalla tavalla, niin jaksaako? Voiko ottaa lisää? PItääkö jättää pois? Jäikö aikaa muulle elämälle? Saiko nukuttua? Liittyikö se ylipäätään tekemiseen? Tuliko yllätyksiä ja jos, niin miten niihin tuli reagoitua? Jos ole luopunut jostain, niin kaipaanko sitä takaisin nyt tai ehkä kuukauden päästä?
4. Muuta suunnitelmaa tarvittaessa. Huomiot edellisestä kohdasta ja pieniä muutoksia suunnitelmiin. Yks treeni vähemmän, toinen treeni rauhallisemmin, bussimatkoille tietokirjoja mammuttiromaanien sijaan.
Mistä sitten tietää, että muuttaa oikeaan suuntaan? Ei välttämättä tiedäkään. Kokemus opettaa ja hyvä puoli, että seuraava tsekkaus on taas hetken päästä, jolloi voi arvioida uusiksi omaa muutostaan ja tehdä tarvittaessa taas muutosta.
Ajatustapa on kokeilla ja oppia pienistä muutoksista mitkä toimivat ja mitkä ei. Matka kohti tavoitteeseen kuljetaan pieni askel ja muutos kerrallaan.
Siiinäpä se. Vielä meta-tason vinkkinä voi antaa, että tätäkin menetelmää voi kokeilla jonkin aikaa ja jos havaitsee, että ei toimi / toimii jotenkuten, niin siihenkin voi tehdä sellaisia viilauksia, jotka auttavat itseä tekemään asioita kohti omaa tavoitettaan.
Kirjoittaja on keski-ikää lähestyvä ketteröisijä, joka opettelee mm. lisäämään kasviksia ruokavalioon ylläolevin keinoin.
Muistelen, että joitain vuosia takaperin olisin ollut valmis luopumaan melkein kaikesta, jos olisin voinut olla onnellinen.
Onnellisuus oli silloin ajatus, joka etäisesti muistutti tuntemattoman rantakuvaa instagramissa, missä nostetaan maljaa kauniiden ihmisten kanssa. Facebookissa kaverin innostunut ylistyslaulu uudesta projektista tai puolituttavan multihehkutus kuinka duuni voi olla niin ihanaa. Tai kenties blogipostaus, jossa on 34 kuvaa valkoisesta asunnosta, jossa on valkoisia tyynyjä valkoisella sohvalla, jossa hymyillen syödään mysliä ja kerrotaan miten energinen olo on aamujumpan jälkeen.
Onnellisuus oli myös jokin tunne, joka välittyi toisten ihmisten koiranpentumaisesta innostuksesta “unelmien toteuttamisesta” tai yleisesti hoetusta kiitollisuusmantrasta, kuinka hyvä on just nyt. Tässä. Hetkessä. Vain. Olla.
Tätä minäkin olisin halunnut. Käytännön ihmisenä en tietenkään valkoista sohvaa valkoisilla tyynyillä, mutta muuten kyllä. Minäkin halusin olla onnellinen, minäkin halusin hehkuttaa, minäkin halusin olla innostunut ja matkustaa maailman ääriin, rannalle kasaamaan kivitornia ja kertomaan miten kiitollinen olen. Siellä. Siinä. Hetkessä. Päivän. Kaljaa. Juoneena.
Mutta ei.
Tuon onnellisuuden sijaa minä heräsin aamuisin apaattisena ja vaelsin väsyneenä töihin, missä askartelin asioita joita muut ihmiset joskus ymmärsivät enemmän ja joskus vähemmän. Ei suuria tuuletuksia sosiaaliseen mediaan eikä nyt varsinkaan onnellisuutta muille jaettavaksi. Same shit, different day.
Miksen saa olla onnellinen? Mikä minussa on vikana?
Myöhemmin olen oivaltanut, että ei minussa ollutkaan vikaa. Se mitä kuvittelin onnellisuudeksi, oli pieni pintaraapaisu muiden ihmisten kokonaisesta elämästä. Heidän hetkessä oleva kiva fiilis jostain, joka oli jaettu myös muille katseltavaksi.
Sitten elämä keksi opettaa minulle onnellisuutta kovemmalla kädellä ja heitti eteeni tragedian, joka pakotti pohtimaan elämää ja onnellisuutta uusiksi.
Todella lyhyen ajan sisään menetin lähiomaiseni ja olin itse kolarissa, jossa olisi voinut käydä huonomminkin.
Mutta ei käynyt. En kuollut, joten olin elossa. Kauanko vielä? En tiedä, mutta tuli etiäinen, että jäljellä olevia päiviä ei kannattaisi ainakaan käyttää onnellisuudesta murehtimiseen.
Jos aiemmin olin aamuisin herännyt jo valmiiksi väsähtäneenä, niin pian huomasin, että ehkä kuitenkin on ylipäätään kiva herätä.
Se mikä aiemmin oli ollut se harmaa ja ahdas arki alkoi näyttäytyä miellyttävän tasaisena mahdollistajana mielekkäälle elämälle. Pieniä oivalluksia ja parempaa ymmärrystä monesta asiasta. Kuinka paljon mahtavia ihmisiä on ympärillä. Työpaikka, jossa pääsee haastamaan itseään ja muita. Edelleen mahdollisuus tavoitella ja kokeilla uusia asioita. Katto pään päällä ja pehmeä sänky. Jääkaapissa aamupalaa. Toimintakykyinen ja toistaiseksi elossa.
Onnellisuus ei ollutkaan jatkuva hyvänolon tunne, kun katselee maailman kauneinta auringonlaskua upeimmalla rannalla isoimmassa vuoristoradassa nousuhumalassa euforiaperäruiskeen saaneena.
Onnellisuus ja sen tavoittelu unohtui ja tilalle tuli tyyneys omaa arkeen ja tekemiseen. Hyväksyminen nykyistä tilannetta kohtaan ja jotain kantavia ajatuksia tulevaisuuden tekemiseen.
Olenko nyt siis onnellinen?
En tiedä, mutta teen koko ajan enemmän asioita, joita koen mielekkääksi, hyväksyn että joskus känkkäränkkä käy kylässä ja arki tuntuu enimmäkseen ihan mukavalta.
Olen huomannut, että aika usein puhe hyvinvoinnista on jämähtänyt jotenkin ainoastaan syömiseen ja liikkumiseen. Ikäänkuin hyvinvointi olisi pelkästään kiinni siitä, että miten puhdasta ruokaa syödään tai miten paljon/kovaa liikutaan.
Jos mietin fyysistä hyvinvointia, niin on totta että fiksu syöminen ja liikkuminen (ja lepo) antaa ehdottomasti lisää pontta omaan tekemiseen. Ja jos se on ihan kuralla (ainoa liike on sohvalta jääkaapille ja vessaan ja ruoka on pelkkää mikropizzaa) niin ehdottomasti siihen kannattaa kiinnittää huomiota. Tuossa kohtaa suht pienilläkin muutoksilla todennäköisesti tulee jo isoa muutosta.
Kokonaisvaltainen hyvinvointi on muutakin kuin syömistä ja liikkumista
Omalla kohdalla löytyy varmasti vieläkin paranneltavaa molempien suhteen, mutta en ole varma miten paljon pienet viilaukset lisäävät hyvinvointia. Tällä hetkellä töiden ja muiden hommien pienessä ristipaineessa nyt jo liikun useimmiten 2-4 kertaa viikossa ja syömisetkin ovat parantuneet kasvisten lisäämisellä ja säännöllisyydellä jo rutkasti. Painoakin on tipahtanut useampi kilo.
Syömisen ja liikkumisen sijaan onkin hyvä katsastella mikä muu tuottaa hyvinvointia.
Opiskelen tällä hetkellä Valmentamossa ja jokunen hetki takaperin puhuimme kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Kokonaisvaltaisuutta voi pyöritellä vaikkapa seuraavien kysymysten avulla.
Miten ihmissuhteet voivat tällä hetkellä? Saavatko läheiset, ystävät, kaverit sopivasti huomiota ja tuleeko puuhattua kivoja juttuja heidän kanssaan?
Teenkö riittävän älyllistä toimintaa säännöllisesti? Mietin omalla kohdalla ensin työtä, mutta en ole varma tuleeko sieltä riittävän erilaista ja älyllistä haastetta? Koska olen viimeksi yrittänyt oppia jotain uutta? Löydänkö aikaa lukemiselle? Millaisia kirjoa luen? Käynkö haastavia keskusteluja?
Mikä on yleisesti ottaen fiilis elämästä? Saanko kiinni mistään tuntemuksista mitä eri tekemiset tuottaa? Onko kivaa, merkityksellistä, ikävää, tylsää? Tunnistanko ylipäätään mitään tunteita?
Mikä fiilis on itsestä? Elänkö siten kuten haluaisin? Tiedänkö edes mitä haluaisin tehdä? Tunnistanko jotain arvoja minkä mukaan luovia elämässä? Sallinko itselleni hyvää vai kuvittelenko, että se pitää “ansaita” jotenkin? Osaanko laittaa rajoja töissä, ihmissuhteissa jne?
Kokeile vaikka tapaamalla kavereita useammin
Jos tykkää verrata asioita, niin on helpompaa lisätä kasviksia ruokavalioon tai liikuntaa kalenteriin kuin miettiä omia arvojaan ja niiden mukaan elämistä, älyllisten haasteiden lisäämistä elämään tai omia tunteitaan. Mutta oman jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta se on yhtä tärkeää ellei jopa tärkeämpää.
Vaikka yllämainitut jutut eivät välttämättä ole ihan helppoja, niin hyvä puoli on se, että harjoittelun voi aloittaa vaikkka heti pohtimalla, että mitä nuo voisivat tarkoittaa omalla kohdalla? Ja kun keksii mitä, niin koittaa lisätä tästä asiasta pienen palasen omaan viikkoonsa kokeiltavaksi. Perjantaikaljat kaverien kanssa? Sudokun täyttely työmatkalla? Tai jotain ihan muuta?
Muutama hetki sitten havaitsin kauppoihin ilmestyneen mielenkiintoisen kirjan, joka käsitteli tunnesyömistä. Kirjoittaja Maare Kauppinen oli sosiaalisen median ympyröistä tuttu ja koska koen syömiseen ja sen parantamiseen liittyvät asiat tärkeinä, viestittelin hänelle, josko hänellä olisi kiinnostusta kirjoittaa vieraskynä blogiini aiheesta. Maare lupasi kirjoittaa ja lähetti myös minulle kirjan luettavaksi. Kiitoksia molemmista!
Tarpeet, tunteet ja syöminen
Kirjoitimme ystäväni ja kollegani Anette Palssan kanssa kirjan Tunnesyöminen (Tammi 2018), jossa käsittelemme tunteiden, elämän ja syömisen yhteyksiä. Koska aihetta oli pakko rajata, jäivät toiset asiat pienemmälle huomiolle. Yksi näistä oli ihmisen perustarpeiden täyttyminen ja sen yhteys syömiseen. Aihe tuli mieleeni jokunen aika sitten kun raportoin tutulleni viestillä, että olin edellisen päivän hohhailun sijaan ollut ahkera ja jo aamupäivän aikana käynyt salilla ja imuroinut. Havahduin siihen, mistä tämä tarve raportoida tuli. Tuttavani arveli, että halusin vakuuttaa, etten kuitenkaan aina ota yhtä rennosti, vaan saan myös aikaan halutessani. Aloin miettimään, että mistä tämä tarve kertoa tekemisistään viesteillä tai laajemmin somessa kumpuaa ja miten tämä liittyy (tunne)syömiseen?
Tuttavani kertoi, että itsekin oli käynyt lenkillä ja sitten vielä sanoi, että ”hyvä me”. Tuntuihan se kivalta. Totesin, että ihmisen perustarpeisiin taitaa kuulua se tunne, että on hyväksytty sellaisena kuin on, kokee kuuluvansa porukkaan ja kokee olevansa hyödyllinen. Varsinkin tämän viimeisen kohdan arvelin sysänneen minut raportointiin ja todisteluun, että olen hyödyllinen ihminen, pidin itsestäni huolta kuntoilemalla ja siivosinki! Siivoaminen on kipukohtani. Olen välillä kokenut eräiden ihmisten mittaavan kelpaavuuttani ja hyödyllisyyttäni kotini siisteyden perusteella. Tämä on siis ainoastaan oma kokemukseni, voi olla että toisten osapuolien ajatus e ole ollut sama. Siivoamisajatuksen tai sotkun aiheuttamat epämiellyttävät tunteet kuten, riittämättömyys, osaamattomuus, viha, suru ja pelko ovat saaneet minutkin joskus syömään ilman nälkää, eli tunnesyömään.
Tunnesyöminen
Ennen perustarpeiden ja niiden täyttymisen yhteyttä syömiseen, määrittelen mitä tunnesyöminen on. Yksinkertaisimmillaan tunnesyömisellä tarkoitetaan syömistä, joka tapahtuu ensisijaisesti tunteiden, ei fysiologisten viestien ohjaamana. Tunteiden vaikutus syömiseen on luonnollinen asia, mutta silloin kun tunteet alkavat olla pääasiallinen syy syödä, voi ravinnon saanti poiketa fysiologisista tarpeista ja olla terveydelle haitallista. Kun tunteita pyritään säätelemään syömisen, syömättömyyden tai eri ruokien avulla, puhutaan tunnesyömisestä. Hyvin usein tunnesyömiseksi käsitetään myös tilanteet, joissa ulkoiset ärsykkeet, kuten ruokakuvat, tuoksut, ruoan saatavuus tai ruokaan liittyvät ajatukset saavat aikaan halun ja impulssin syödä. Silloin halu syödä koetaan pakottavaksi ja joko mahdottomaksi tai lähes mahdottomaksi vastustaa.
Tunnesyöminen voi olla tyypiltään napostelu- tai ahmintatyyppistä. Napostelutyyppisessä tunnesyömisessä ikäviin tunteisiin ja ajatuksiin reagoidaan syömällä kohtalaisen pieniä määriä, kuten yksi keksi, hedelmä, muutama pähkinä tai karkki. Pieni määrä ruokaa auttaa parantamaan oloa ja ikäväksi koettu tunne väistyy hetkeksi. Useimmiten tunne palaa ja mikäli sopivaa ruokaa on lähettyvillä, napostelu jatkuu. Tyypillistä napostelun aiheita ovat epämääräinen paha olo, levottomuus ja stressi. Ahmintatyyppisessä tunnesyömisessä on kyse huomattavan suurista määristä ruokaa. Silloin syödään esimerkiksi suuri annos tavallista ruokaa, pussillinen pähkinöitä tai paketillinen keksejä. Ahmintahäiriöstä tämä eroaa siten, että ahmintahäiriössä saatetaan olla riippuvaisia syömisen tuomasta nautinnosta ja täyteyden tuomasta turvan tunteesta. Ahmintahäiriöinen saattaa suunnitella illan ahmintasessiotaan jo aamusta asti, tunnesyöminen on impulsiivisempi reaktio tunteeseen. Tunnesyöminen voidaan jaotella myös varsinaiseen tunnesyömiseen ja rajoittavaan eli pidättyvään syömiseen. Tunnesyömisessä ruoka ja syöminen ovat lohdutusta ikäviin tunteisiin ja helpotusta stressiin. Tunnesyöjä yleensä nauttii ruoasta. Pidättyvä syöminen on syömistä, jossa käytetään paljon aikaa ja voimavaroja syömisen ja ruokavalion rajoittamiseen esimerkiksi laihtuakseen, hallitakseen painoaan tai ihan vaan noudattaakseen jotain tiettyä ruokavaliota. Ruoan (oletettu) terveellisyys ja oikea kalorimäärä ovat tärkeämpiä kuin ruoan maku tai syömisestä nauttiminen. Suhde ruokaan on ristiriitainen. Vaikka ruoalla on tarkoitus edistää terveyttä, aiheuttaa se kuitenkin paljon ahdistusta. Tätä ahdistusta saatetaan sitten paradoksaalisesti turruttaa syömällä. Muistakin vastoinkäymisistä johtuvat ahdistus ja muut epämiellyttäviksi koetut tunteet ja ajatukset saattavat tuntua voimakkaammilta ja hallitsemattomilta osittain jatkuvasta nälästä ja kontrolloinnista johtuen. Syöminen auttaa nälkään ja ahdistukseen hetkellisesti, usein se vain menee ahminnaksi ja valinnat poikkeavat omasta ohjelmasta ja lopulta ahdistus vain lisääntyy. Tunnesyömisestä lisää myös Facebookissa ja Instagramissa
Ihmisen perustarpeet
Maslowin tarvehierarkiasta voidaan olla montaa mieltä. Jotkut pitävät sitä jo aikansa eläneenä, mutta mielestäni siinä on edelleen paljon viisautta selittäen syömisenkin tarpeita. Siitä en sitten tiedä, tarvitseeko aina kaikki alimmat tarpeet olla täytetyt, että seuraaviin voi edetä, mutta jonkinlaisessa balanssissa näiden on hyvä olla, jotta syöminenkin pysyy hallussa.
Jos ajatellaan yksinkertaisimmillaan, niin periaatteessa ainoa syy miksi ihmisen kannattaa syödä, on fysiologinen nälkä, joka kertoo kehon ravinnon tarpeesta. Voidaan puhua kehon tai vatsan nälästä. Joskus muut fyysiset tarpeet kuten jano, tarve lepoon, liikkumiseen tai kosketukseen saattaa sekoittua nälkään. Kaikki näiden ykköstason tarpeiden täyttyminen aiheuttaa mielihyvää ja ovat myös elinehto. Samalla tunnetaan myös turvaa. Kun saadaan syödäksemme, olemme turvassa ja elämä jatkuu. Vaikka meidän kannattaisi syödä vain fysiologiseen nälkään, onkin syy usein jokin muu.
Kakkostasolla ovat turvallisuuden tarpeet : Yleinen turvallisuus, sopiva asuinpaikka, turvattu talous, sanan ja valinnan vapaus ilman pelkoa. Kun ajatellaan, että syöminen ylipäätään lisää turvallisuuden tunnetta, voikin syömisen syynä olla jokin näistä. Väkivaltaisissa olosuhteissa elävä hakee turvaa ruuasta, jos ei saa sitä perheenjäseniltään. Henkilö, joka haluaisi asua maalla ja asuukin kaupungissa syö tähän ristiriidan tunteeseen. Tai toki voi olla toisinpäinkin. Rahahuolet saattavat ahdistaa siinä määrin, että oloa yritetään parantaa syömisellä. Vaikka Suomessa sanan- ja valinnanvapaus on yleisesti ottaen itsestään selvää, voi esimerkiksi narsistin puoliso ja lapset turruttaa ahdinkoaan syömisellä kun eivät voi kestoa mielipidettään ilman pelkoa. Ja mitä tämä onkaan sitten jossain muualla, jossa olot ovat turvattomammat. Ruuasta voidaan enegian ja ravinnon lisäksi hakea lohtua ja turvaa.
Kolmostasolla ovat yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet. Tämä vaikuttaisi olevan yleinen lohtusyömisen syy. Kun ei koeta oikein kuuluvan mihinkään, niin ruoka ja syöminen tuo lohtua. Ruoka täyttää fyysisesti ja samalla sillä voidaan yrittää paikata myös tyhjyyttä, jota koetaan kun todelliset läheiset ihmiset puuttuvat tai eivät osoita läheisyyttä ja rakkautta. Toisaalta, sekin voidaan kokea puutteena, ettei omaa rakkautta voida osoittaa kenellekään. Osa ihmisistä haluaa asua ja olla yksin ja ovat ihan tyytyväisiä. Osa kuvittelee haluavansa. Tyhjinä hetkinä rakkauden kaipuu hiipii mieleen salakavalasti altistaen epämiellyttäville tunteille ja ajatuksille, joita opitaan sysäämään sivuun suklaalla tai jollain muulla. Vuosien myötä tämä opitaan niin hyvin ettei enää asiaa edes välttämättä tiedosteta. Syömisen raiteilleen saamisen ensimmäinen vaihe voikin olla yhtä hyvin puolison hankinta (joka ei todellakaan ole helppoa) kuin ravitsemussuositusten ja lautasmallin kertaaminen. Toisaalta huonon parisuhteen päättäminen voi olla yhtä tehokasta.
Neljännellä tasolla ovat arvostuksen tarpeet. ”Kissa ellää kiitoksella, koira piän silityksellä. ” Sanoo vanha sananlasku savolaisittain. Ilmeisesti viitaten siihen, että ihmisen pitäisi pystyä elämään ilman päänsilityksiä? Tosiasia kuitenkin on, että kun ihminen kokee olevansa arvostettu, niin hän voi paremmin. Ja muistetaanpas sitten myös tämä, että tähän voi vaikuttaa myös itse. ” Kuka kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse” . ”Kuka ihmisen arvon nostaa, jos ei ihminen itse”. Ja tämä ei tarkoita mitään narsisitista itsensä ihailua ja ihannointia. Vaan, tervettä itsensä arvostamista ja hyväksymistä sekä omien tunteiden ja ajatusten validointia ja mitätöinnin vähentämistä. Että voi sanoa sekä hyvä sinä, että hyvä minä ja myös hyvä me ja hyvä te. Pelkällä itsensä arvostamisella ei välttämättä pärjää vaan kaipaamme huomiota, arvostusta ja kunnioitusta myös muilta. Jos sitä ei tule, niin se saattaa aiheuttaa epämäräistä pahaa oloa ja ahdistusta, joka voi johtaa tunnesyömiseen. Tähän tasoon kuuluu myös se, että itse kokee pystyvänsä kohtaamaan ja hyväksymään maailman niin kuin se on. Jos on jatkuvalla vastustusmielellä, voi se käydä raskaaksi ja syöminen voi siihenkin tuskaan tuoda lievitystä. Toki muut keinot voisivat olla parempia. Esimerkiksi opetella joustavan mielen taitoja, kuten hyväksymistä. Tähän kuuluu myös se, että kokee elämällään olevan merkitystä. Voi vaikka lukea Viktor Franklinin Ihmisyyden rajalla (mieluummin useampaan kertaan), niin saattaa vaikka merkitystä löytyä enempikin normaalista arjesta (note to myself!).
Ja vihdoin olemme kavunneet tarvehierarkian huipulle eli viidennelle tasolle. Maslow katsoo, että kun nuo muut tarpeet on tyydytetty, niin on mahdollisuus itsensä toteuttamiseen ja henkisyyden kehittämiseen. Kaikillahan ei ole tarvetta koulujen käynnin jälkeen opiskella enää mitään, vaan voivat elää ihan tyytyväisinä ja terveinä työtä tehden ja that´s it. Joillekin henkinen kasvu ja itsensä kehittäminen alkaa mennä pakkomielteiseksi. Suurin osa ihmisistä lienee näiden välimaastossa. Joillakin on tämä tarve, muttei mahdollisuuksia. Tästä aiheutuu stressiä ja säätelykeinona voikin olla syöminen. Tällöin puhutaan mielennälästä. Mieli kaipaisi sopivasti haastetta ja turhautuu, jos ei pääse käyttämää kaikkea potentiaaliaan. Näin voi käydä myös, mikäli ei työssään pääse käyttämään kaikkea oppimaansa hyväksi. Korkeimmalle tasolle kuuluu myös tietoisuus siitä, että elää ja toteuttaa sellaista elämää kuin todella haluaa elää. Itse kunkin kannattaa aina silloin tällöin puntaroida, että onko menossa ollenkaan oikeaan suuntaan. Tai ylipäätään tietääkö suuntaa tai löytyykö jotain kompassia sitä suuntaa näyttämään. Tähän liittyen on useita mielenkiintoisia harjoituksia Tunnesyöminen -kirjassa. Ohessa harjoitus, jonka avulla voi arvioida täyttyykö tarpeet ja mitä tunteita ja ajatuksia se herättää? Ja mitä voisi asian hyväksi tehdä?
TARPEET
Mieti, jokaisen tarpeen kohdalla täyttyykö se? täysin / jonkin verran / ei lainkaan
Mieti myös mitä tunteita ja ajatuksia se herättää? Mitä sille voisi tehdä?
1. FYYSISET TARPEET
Syöminen
Nukkuminen ja lepo
Liikkuminen
Fyysinen kontakti / kosketus
Seksuaalisuus
2. TURVALLISUUDEN TARPEET
Yleinen turvallisuus
Sopiva paikka asua
Taloudellinen turvallisuus
Mahdollisuus ilmaista mielipiteitään ja tehdä valintoja vapaasti ilman pelkoa
Muu:
3. YHTEENKUULUVUUDEN JA RAKKAUDEN TARPEET
Rakkauden antaminen ja saaminen
Ryhmään kuulumisen tunne ( perhe, yhteiskunta, työ ym.)
Tyydyttävä seksielämä
Muu:
4. ARVOSTUKSEN TARPEET
Merkityksellisyyden tunne
Tunne, että on kunnioitettu
Tunne, että on arvostettu, tunnustettu ja maineikas
Muu:
5.ITSENSÄ TOTEUTTAMISEN TARPEET
Oman potentiaalin ja taitojen kehittäminen
Tunne, että elää haluamansalaista elämää
Muu:
Palaan vielä tuohon tekstini alkuun. Se, mitä muistelin ihmisen perustarpeiksi, oli Naomi Feilin sanomaa:
• tarve tuntea olevansa turvassa ja rakastettu
• tarve olla hyödyllinen, työtä tekevä ja aktiivinen
• tarve ilmaista tunteita ja tulla kuulluksi.
Jos ihminen ei koe rakkautta, voi lohtusyöminen olla vaihtoehto selviytyä. Jollakin toisella syömisen tilalla voi olla armoton työnteko, liiallinen harrastaminen, tavaran haaliminen, viinan juonti tai joku muu. Hyödyllisyyden tai enneminkin hyödyttömyyden tunteen kanssa painivat esimerkiksi juuri eläköityneet. Varsinkin, jos ei ole lapsenlapsia tai harrastuksia, voi työelämän taakse jääminen jättää ammottavan aukon elämään. Joku saattaa täyttää sen ruuanlaitolla ja syömisellä. Joku jollain muulla, joku masentuu ja aika moni selviää kuitenkin ihan normaalisti. Tunnesyömiseen näistä vahvasti liittyy viimeinen kohta. Jos meidät on opetettu jo pienestä asti olemaan itkemättä ja nauramatta ja olemaan hiljaa, niin onko se ihme, että jotakin oiretta joskus tulee? Eihän sitä uskalla perustarvettaan toteuttaa, kun ei sitä olla aimminkaan sallittu. Naomi Feil on tuonut hoitotyöhön validoinnin eli tosissaan ottamisen – termin. Eli otetaan toisen sanomiset ja kokemukset sellaiseen hyväksyvästi, eikä olla heti mitätöiden sanomassa, että asia ei pidä paikkaansa. Tästäkin aiheesta avaamme jonkin verran kirjassamme. Jos tulee aina mitätöidyksi, voi tätä ahdistavasta kokemuksesta selviämiseksi tulla syöneeksi muutaman ylimääräisen keksin. Ja jos niin on tehnyt lapsena, herää se sisäinen lapsi vastaavissa tilanteissa aikuisenakin. Siis tilanteissa joissa koet, ettei sinua kuunnella eikä tunteiden ilmaisulle ole sijaa.
Filosofi Frank Martela puolestaan esittää ihmiselämän psykologisiksi perustapeiksi omaehtoisuuden, kyvykkyyden, yhteenkuuluvuuden ja hyväntekemisen. Omaehtoisuudella hän tarkoittaa kokemusta siitä, että on vapaa itse päättämään valinnoistaan ja tekemisistään. Kyvykkyys on sitä, että kokee osaavansa sen mitä tekee ja saa vielä aikaankin. Yhteenkuuluvuudella hän tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että on yhteydessä toisiin ihmisiin. Ympärillä niin kotona , töissä ja harrastuksissa on ihmisiä jotka välittävät sinusta ja sinä heistä. Hyväntekemisellä Martela tarkoittaa kokemusta siitä, että omalla toiminnalla on myönteinen vaikutus muiden ihmisten elämään. Eli samaa kuin Feilin hyödyllisyys ja aktiivisuus tai Maslowin nelostason arvostuksen tarpeiden ja merkityksellisyyden tunne. Näiden tarpeiden täyttyminen lisää Martelan mukaan hyvinvointia, sisäistä motivaatiota ja jopa tuottavuutta. Myös Martelan jaottelun mukaan on aika helppoa ymmärtää, että mikäli psykologiset tarpeet jäävät tyydyttämättä, jollain keinoin ihmisparka yrittää kuitenkin selvitä. Joku ottamalla härkää sarvista ja tekemällä asioita, jotka johtavat tarpeiden täyttymiseen. Toiset saattavat sitten syödä tai/ja juoda epämääräiseen pahanolon ja tyytymättömyyden tunteeseensa. Joku osaa jopa nimetä mitä tuntee, muttei ole voimaa tehdä asialle mitään, vaan tyytyy kohtaloonsa.
Vinkit tunnesyömisen säätelyyn
• pidä huoli riittävästä ja laadukkaasta nukkumisesta
• syö monipuolisesti, riittävästi ja säännöllisesti
• harrasta liikuntaa sopivasti
• tyydytä muutkin perustarpeet
• elä arvojesi mukaan
• harjoittele tunteiden ja mielihalujen säätelyä
Kun sinulle tulee halu syödä ja epäilet että kyse voisi olla tunnesyömisestä:
1.Pysähdy ja huomaa miltä kehossasi tuntuu.
2. Nimeä tunne ja huomaa myös ajatukset erillisinä sinusta
3. Hengitä muutaman kerran syvään; nenän kautta sisään ja suun kautta ulos.
4. Kysy itseltäsi onko sinulla nälkä? Jos vastaat kyllä, niin kysy sitten itseltäsi mitä ruokaa ja paljonko kehosi tarvitsee? Olisiko paikallaan esim. kevyt salaattipäivällinen vai huutaako kehosi energiapitoisempaa ruokaa? Sitten syö itsesi kylläiseksi.
5. Jos vastaat, että ei ole nälkä, niin älä syö. Kysy itseltäsi mitä tarvitset juuri nyt? Tarvitseeko kehosi lepoa, liikuntaa tai kosketusta? Puolen tunnin päiväunet oman kullan vieressä voisi ollakin syömistä parempi vaihtoehto. Siinä tulisi lepo ja kosketus samalla. Vai onko jano ja pari lasillista vettä riittää.
6.Vai onko kyse jostain henkisestä tai sosiaalisesta tarpeesta kuten tarpeesta olla yhteydessä muihin ihmisiin? Täyttääkö sometus sen tarpeen vai soittaisitko jollekin tai sopisitte jopa tapaamisen?
Maare Kauppinen
TtM, laillistettu ravitsemusterapeutti,
kognitiivinen lyhytterapeutti, mindfulnessohjaaja,
Tunnesyöminen- kirjan toinen kirjoittaja. www.ravitsemusterapiamustikka.fi
Vastaanotot Terveystalon toimipisteissä Savon alueella.
Oma kokemus eri paikoista sekä yleisen keskustelun fiillis on, että lähes kaikkialla on krooninen kiire ja sitä myöden porukka alkaa olla väsähtänyt työssään. Monessa paikassa tehdyn työn merkitys on hämärtynyt ja tuntuu, että on kauhea kiire tehdä ja korjata asioita, joita ei olisi pitänyt tehdä alunperinkään. Kehitytään paremmiksi ongelmanratkaisijoiksi, mutta valitettavasti ei aina tiedetä mitä ongelmaa ollaan ratkaisemassa. Pääasia, että tulee valmista ja mielellään jo eilen. Kiirettä ja “työhyvinvointia” korjataan eri paikoissa eri tavoin. Aiemmin hankittiin biljardipöytiä ja kolaa kaappiin, nykyään liikuntaseteleitä ja salikortteja. Osassa paikoista on myös herätty ajattelemaan työn merkitystä ja sujuvaa tekemistä mm. ketterin menetelmin. Tätä ajattelua olen myös itse päässyt tekemään viimeisen 10 vuoden ajan. Samaan aikaan kuitenkin kun olen oppinut sekä tekemään ja ajattelemaan ketterästi, olen huomannut että edelleen se ihminen siellä työpaikalla jää vähemmälle huomioille. Millä fiiliksillä tullaan töihin yleensä? Onko yleisesti jaksamista ja energiaa? Palveleeko tiimin tavat tekemistä? Onko töiden ulkopuolella mielekästä tekemistä jne? Enkä tarkoita, että työpaikan pitäisi olla päiväkoti, missä vaihdetaan vaipat kun vetelät lurahtaa pöksyihin, mutta väitän että jos ihmisen ottaa huomioon kokonaisuutena ja tarjoaa keinoja vaikuttaa omaan työhön ja elämiseen, on hänen parempi olla töissä ja sitä myöden myös tekemisen laatu, ideat ja yhteistyö paranee.
Tätä kuviota haluan kehittää paremmaksi. Sen sijaan, että nyt hakisin vielä lisää oppia ketteristä menetelmistä, niin tällä hetkellä mielestäni minulle on fiksumpaa oppia enemmän ihmisten kohtaamisista, valmentamisesta, empatiasta ja kuuntelusta sekä miettiä miten parannetaan ja tuetaan itseohjautuvuutta. Joten aloitin nyt syksyllä Valmentamossa LCF life coach -opiskelut työn ohessa. Vaikka nämä asiat eivät ole entuudestaankaan ihan vieraita, koen että lisäoppi ei kaada ojaan eikä pieni ajatusten ravistelu tee pahaa.
Uskon, että saan koulutuksesta ennen kaikkea lisää työkaluja nimenomaan työelämän parantamiseen yhdessä jo käytössä olevien lean- ja agile-menetelmien avulla, pidän myös tärkeänä että pääsen tekemään perinteistä valmennusta työn ulkopuolella. Mielestäni parempi valmentaja ymmärtää just sopivasti työtä, työelämää ja elämää.
Kirjoitan aiheesta lisää ja sitä voit seurata helposti tässä blogissa, facebookissa ja instassa. Ota seurantaan!
