Kaveri pisteli taannoin menemään täysmatkaisen triathlonin. Se hulluttelu, jossa ensin uidaan melkein 4 km, sitten pyöräillään himpun vajaa 200 km ja loppujumpaksi vielä maraton eli rapeat 42 km.
Tuommoiselle päivän kestävälle rastille ei myöskään kukaan lähde valmistautumatta, joten ennen tuota kisasuoritusta eläminen ja oleminen tarkoittaa monta hikistä tuntia viikossa fiksua nousujohteista ja välillä raskasta tekemistä kuukausien ajan. Ja jos aikoo kovemmille ajoille, niin vuosien.
Ihastelin hälle, että miten paljon tuo vaatii sitoutumista, aikaa ja uhrauksia.
Tähän hän totesi hienosti, että kun on innostunut ja tuntuu omanlaiselta tekemiseltä, niin ei vaadi paljoa. Elää vain semmoista arkea mistä haaveilee.
Tuossahan sitä oivallusta on kerrakseen.
Jos laihduttamisesta / parempien elämäntapojen opettelusta saa kivaa ja toimivaa arkea, niin se lakkaa olemasta se saatanallinen kivireki, jota on pakko raahata seuraavat kuukausien / vuosien / kilojen ajan mukanaan.
Samaa progressiivista harjoittelua voi soveltaa myös valintoihin ja tekemiseen. Itse aloitin tekemällä muutaman paremman valinnan viikossa. Portaat hissin sijaan, kahvi ilman pullaa ja puolikas suklaalevy kokonaisen sijaan. Seuraavalla viikolla muutama parempi valinta enemmän. Portaat kahdesti, jälkiruoka pois lounaalta jne.
Samaan aikaan saa opetella fiksumpaa tapaa syödä ja tehdä ruokaa sekä keksiä erilaisia tapoja olla aktiivisempi arjessaan. Lisäksi liikunnan avulla pääsee parantamaan omaa kuntoaan ja vahvistaa omaa päätöksentekoaan.
Tässä on myös hyvä opetella armollisemmaksi itseään kohtaan, kun suunnitelmat eivät aina toteudu ja periksiantamattomuutta, koska jaksaa jatkaa siitä huolimatta.
Ja kaikki tämä edistää parhaimmillaan omaa terveyttä.
Myönnettäköön heti kärkeen, että olin hieman ihmeissäni kun tuttavapiiriin alkoi ilmaantua aktiivisuusrannekkeita muutamia vuosia sitten. Mietin, että miten irrallaan voi ihmisparka olla itsestään kun ei muka tiedä, että onko päivän aikana tullut liikuttua tarpeeksi vai ei. Mielessäni kuulin vanhan ukon mesoavan, kuinka ennen vanhaan hiihdettiin kouluun kesät ja talvet, aina vastatuuleen, räntäsateessa ja ylämäkeen. Ei kyllä aktiivisuusranneketta tarvitse kunnon kansalainen, paitsi kertomaan paremmuudestaan kanssaihmisille.
Onneksi olen mukautuvaa sorttia ja eiliset puheeni minua harvemmin kiinnostavat, joten kun sain mahdollisuuden kokeilla mokomaa vempulaa, niin tartuin tilaisuuteen.
Kyseisen malli taitaa olla nyt poistunut, mutta vastaava uudempi näyttäisi olevan Fitbit Charge 2.
Laite mittaa kaikenlaista: noustuja portaita, kulutettuja kaloreita, sykettä, unen laatua ja määrää ja päivän aikana kuljettua matkaa. Sekä “askelia”. Askel tässä tapauksessa on nyt jonkinlaista aktiivisuutta, mikä liikuttaa kättä ja sitä kautta laite tuumaa, jotta aktiivinen on tyyppi.
No kerätty tietohan on ihan kiva juttu, mutta se oleellinen kysymys on, että mitä sillä tiedolla tehdään? Tässä tapauksessa, lisääkö se minun aktiivisuuttani päivisin?
Päätin aluksi mitata vain olemassa olevaa tekemistä, eli antaa mittari miten “huonoja” lukuja tahansa, niin en ala hötkyilemään, vaan pyrin mittaamaan tuon perusaktiivisuuden. Eli jos yleensä otan hissin ja bussin, niin jatkan niillä.
Huomasin, että päivien välillä on isojakin eroja (yllätys). Jos töiden jälkeen ohjelmaan kuuluu jonkinlaista vaappumista ostoksilla, muuten vaan pyörimistä tai jopa treeniä, aktiivisuus nousee suht helposti 10 tuhanteen askeleeseen, jota pidetään tavoiteltava tasona. Ja jos elämä on pelkkää duunia ja kotona lorvimista, niin pysyy aktiivisuus on n. 5-6 tuhannessa.
Eli ensimmäinen tavoite olisi nostaa lorvimispäivän aktiivisuutta.
Tämä onnistuikin suht helposti.
– kävelen toisinaan pidemmällä olevalle pysäkille.
– kuljen aina rappuset (no, melkein aina).
– töissä pyrin sopimaan palaverit kauemmas omasta työpisteestä.
– olen löytänyt aikaa ylimääräisille kävelyille/hölkille helpommin.
Muutamia kertoja olen myös huomannut illalla mittarin olevan vähän vajaana tavoitteesta. Joskus kun aika ja energia on sallinut, niin olen käynyt pienellä kävelyllä, mutta pelkällä käsipelillä en ole halunnut saavuttaa tavoitetta.
Mukavaa ollut huomata, että tietyt valinnat alkavat tulla jo automaattisesti ilman, että miettii varsinaisesti päivän/viikon aktiivisuustavoitteita. Askelia kertyy enemmän ja fiilis on reippaampi.
Näemmä homma toimii kuten aina. Ensin pitää tulla tietoiseksi ja sitten asialle voi tehdä jotain. Ja tekeminen on hyvä saada tavaksi, joka kulkee mukana myös aloittamisen jälkeen.
Onko muilla positiivisia kokemuksia rannekkeesta liikkumisen lisääjänä tms?
Olen jo pitkään heittänyt läppää tutun koutsin kanssa liittyen liikkumiseen, painonhallintaan, voimailuun ja ihan vaan yleiseen kuntoiluun.
Koska olen kirjoitellut omista kokemuksista aiheisiin liittyen, niin sovittiin, että tämän blogin lukijat saa -33% alennuksen kaikkiin K3 Fitnessin verkkoluentoihin. Tarjous on voimassa sunnuntaihin 18.9 saakka. Alennuksen saat seuraavalla tavalla.
1. Lisää luento/luennot ostoskoriin.
2. Muokkaa ostoskoria.
3. Syötä koodi SOPIVASTI
Nyt kun opettelen tässä liikkumisen tapaa, olen miettinyt omaa motiivia liikkua. Jos minulla olisi valkohampainen, pyykkilautainen personal trainer, niin todennäköisesti olisimme käyneet jo keskustelua tavoitteista.
Ehkä tämä kuvitteellinen PT olisi kysellyt, että haluanko parantaa penkkipunnerruksen ennätystä 20% tai juosta kympin alle tuntiin. Tai oppia seisomaan jumppapallon päällä. Käsilläni.
Hienoja tavoitteita ja kenties hyödyllisiä taitoja, mutta ei kyllä äkkiseltään lämmitä mieltä. Mutta jos hieman miettii, niin mitattavien tavoitteiden tarkoitus on edesauttaa sitä arkista elämää tai hauiksen ympärimitan kasvattamista. Jos siis se on tavoitteena. Yksinkertaistettuna, parempi penkkitulos tarkoittaa yleisesti kasvanutta voimaa, nopeampi juoksentelu parempaa kuntoa, jolloin jaksaa arjessa pidempään ja jumppapallon päällä käsilläseisonta varmaan tuo ihailua rannalla. Ja mitä siitä sitten ikinä seuraakaan.
Ei siis huonoja tavoitteita, kunhan muistaa, että se penkkitulos ei ole itseisarvo. Tai itselleni ei siis ole.
Toisaalta tavoitteet voivat olla myös enemmän kiinni tekemisessä kuin lopputuloksessa. Tavoitteena on liikkua seuraavan viikon/kuukauden/vuoden ajan 3 kertaa viikossa. Tai kävellä kolmasti viikossa töihin. Tai jättää jälkiruoka syömättä kaksi kertaa viikossa.
Itse tälläisenä varhaislaiskana olen huomannut, että viikko tai kaksi on toiminut ihan hyvänä jaksona tekemiselle. Sitä pidemmät aika-avaruus-sohva-sali ulottovuudet eivät ole oikeastaan olemassa minulle. Eli seuraavan viikon aikana teen tätä ja sitten ensi viikon jutut katson seuraavana viikonloppuna.
Toinen juttu minkä olen oppinut, on ollut suunnitella viikolle just sopivasti tekemistä. Mieluummin pikkuisen vähemmän. Jos sisäinen sankarisi suunnittelee viikolle seitsemää aamutreeniä ja kahdeksat iltarastit, niin toppuuttele hieman ja kokeile laittaa ensin hieman maltillisempi määrä. Kun se on tehty onnistuneesti muutamaan otteeseen, niin lisää määrää halutessasi. Itse huomasin, että on hieman hyvä jättää nälkää treenin loppuun. Sellainen olo, että tätä saakeli lisää!
Eli tavoitteet voivat olla välineitä(ne paremmat tulokset), joilla saavuttaa vaikka sitä parempaa kondista arkeen. Tai tekemisen tapaa, että tällä viikolla käyn pelaamassa futista, kerran salilla ja yksi lenkki. Ja varmaan tietty parhaimmillaan näiden sujuvaa yhdistelyä.
Mutta sitten..
Menee viikko. Toinen. Kuukausi. Ehkä toinenkin. Ja jossain kohtaa kun tallaat samaa juntua salille aamulla ja lataat tankoon painoja, herää mieleen kysymys, että miksi..
Miksi teen mitä teen?
Ihan vaan, että olisin vähän paremmassa kunnossa? Näytän paremmalta? Saatan välttää aikuisiän diabeteksen? Tykkään niin saatanasti kyykätä isoilla painoilla?
Nyt kun Pokemon GO on mullistanut maailman väärällä tapaa ja Suomessa ollaan huolissaan käpylehmistä, kivien keräämisestä ja metsään mätänevistä marjoista, niin on aika antaa ääni hälle, ken ei sitä ujostele käyttää.
Aikaahan ei ole kulunut kuin parisen viikkoa, mutta pelin tiimoilta on jo vaihdettu ajatuksia Katin kanssa. Kun kuulin, että liikettä on pelin ansiosta löytynyt, niin pyysin vieraskynää Katilta. Ja kynähän oli taas terävä.
Olkaa hyvät!
Ai mobiilipelikö ajanhaaskausta? Älä viitsi mulle tulla määkimään, ämpärinjonottaja.
Mikä saa aikuisen ihmisen heräämään tiistaiaamuna kello 04.30, vetämään tennarit jalkaan ja pyyhältämään ovesta pihalle ennen kuin kana pieraisee? Mikä perkele on uinut keski-ikäisen toimihenkilön korvasta sisään, kun se viidentoista vuoden homeperseilyn jälkeen kävelee täpinöissään pitkin poikin kyliä ja jättää saksalaisvalmisteisen perheautonsa parkkiruutuun, horisten mennessään jotain vähemmän koherenttia jostain Jigglypuffista?
Nauratteko, jos kerron, että se perkele on Pokémon GO?
No, aika moni tuntuu nauravan. Tai ainakin pudistelevan päätään.
Pokémon GO ja kävelemisen taito
Olen viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana omaksunut varsin staattisen ja tylsän elämäntavan, jossa töihin ajetaan autolla, kaupassa käydään autolla ja harrastuksiin mennään autolla, mutta vain silloin kun ei matkusteta autolla muuten vaan tai kuskata autolla kakaraa terkkariin tai luisteluharjoituksiin. Elämä on yhtä hel-ve-tin pendelöintiä paikasta toiseen; aamusta iltaan, vähintään viitenä päivänä viikossa. Sohvalla onkin sitten mukava hengähtää, kun on ensin istunut puoli päivää mukavassa Martelan toimistotuolissa ja mennen tullen Volkkarinsa puikoissa.
Ennen passivoitumistani kävelin vähintään kymmenen kilometriä päivässä. Vielä muutama viikko sitten hyvänä päivänä ehkä kaksi, jos lasketaan mukaan myös matkat sohvalta jääkaapille.
En villeimmissä kuvitelmissanikaan nähnyt itseäni kävelemässä huvin vuoksi. Kävely on ollut minulle pelkkä semivastenmielinen logistinen suorite matkalla pisteestä A pisteeseen B. Mutta sitten tuli Pokémon GO ja koin jonkin sortin valaistumisen; minusta tuli kävelevä monninmetsästäjä. Kupletin juonihan on nimittäin se, että ellei ihmistä olisi tehty nimenomaisesti kävelemään, emme suinkaan olisi nousseet kahdelle jalalle neljän sijasta. Kahdella jalalla eteneminen on huima motorinen suoritus, jonka opimme varhain ja jonka voi, uskokaa tai älkää, myös unohtaa, jos räpylänsä alle valitsee kernaammin kaasupolkimen, eikä hyvää jalkinetta.
Itselleni huomasin käyneen juuri näin.
Olin unohtanut kuinka kävellään nalkkiuttamatta iskiashermoa ja jumiuttamatta selkää lapaluita myöten. Lihasmuistista oli pyyhkiytynyt tolkullinen ryhti ja dynaaminen alaraajojen asento. Kädetkin tuntuivat lähinnä kahdelta puutarhaletkun pätkältä, jotka lötkysivät minne sattuu, kun ensimmäisen kerran säntäsin etuovesta kadulle violetin animerotan perässä. Ensimmäisen viiden kilometrin jälkeen puhkuin kyllä tiukkaakin tiukempaa intoa, mutta koko varsi kirkui murhaa ja kuolemaa. Ellen olisi ehtinyt monninmetsästäjän neitsytkävelylläni hullaantumaan puhelimeni ruudulle ponnahteleviin digitaaliperkeleisiin, olisi tuo kävelyretki ollut todennäköisesti kesän ensimmäinen ja viimeinen.
Seuraavana aamuna olin kadulla jo ennen viittä. Ja iltapäivällä heti töiden jälkeen uudestaan. Illan viimeinen koirankusetuskävely venyi siinä määrin, että viimeiset kaksisataa metriä kannoin uupunutta ja maahan makaamaan heittäytynyttä terrieriä, kun en kehdannut vetää sitä perässänikään.
Parin päivän päästä houkuttelin pian ensimmäistä koululuokkaansa aloittelevan ipananikin mukaan ja niin vain yllättäen jälkikasvu on nyt joka päivä päivähoidon jälkeen ensimmäisenä lähdössä pitkälle kävelylle, sen sijaan että ronkuisi lupaa saada tuijottaa tabletilta jotain aivotonta viihdettä vielä kolmannenkin tunnin. Kakara kävelee, pyöräilee tai potkulautailee ruikuttamatta viisi kilometriä säässä kuin säässä. Ja aamulla täytyy ehdottomasti saada herätä kahta vaille kananpieremä, että pääsee aamuväijylle mukaan.
Pari sanaa teille, ämpärinjonottajat!
Eniten vituttaa kaikki ja toisiksi eniten määlyt, joiden mielestä mobiilipelit ovat lapsellista ajan ja resurssien haaskausta, ja osoitus aikamme rappiosta, tai muuten vaan vaarallista ja urpoa, koska kaikkihan jäävät kuitenkin vain auton alle ja näyttävät vielä tyhmiltä hortoillessaan sinne nenä kiinni puhelimen näytössä.
Minulla olisi pari sanaa teille, määlyt.
Haistakaa, esimerkiksi, paska.
Tässä maassa on jäpätetty joka jumalan terveydenhoitajan, asiantuntijan, liikunnanopettajan, personal trainerin ja yhden kokonaisen valtiollisen organisaation toimesta vuosikymmenet, miten jokaisen pitäisi urheilla ja miten järkevää olisi hyötyliikkua mahdollisimman paljon ja auton sijaan kipaista ihan omin pikku kavioin sinne Ass-markettiin hakemaan sitä kasvirasvalevitettä ja kurria ja kokojyvää. Jokikisellä työpaikalla työterveysnatsit kyyläävät ruokailu- ja liikuntatottumuksiasi ja ai saatana sitä moralisointia, jos sanot, ettet harrasta liikuntaa. Ihan sama, vaikka merkkaisit siihen kyselylomakkeeseen, että pullon kossua korkkaan perjantaisin heti duunin parkkipaikalla. Ei toki haittaa, kunhan et maanantaiaamuna ole enää kännissä! Mutta myönnäpä sille työterveyslääkärille, ettet ole harrastanut hikiliikuntaa kahteen vuosikymmeneen, niin heti olet huono, laiska, tyhmä ja kansanterveydellinen rasite.
Ja nyt kun kymmenet tuhannet suomalaiset ovat ryömineet turvekammeistaan esiin ja vallanneet kävelytiet, pururadat ja puistot mobiilisovelluksen innoittamana, niin ei kelpaa, vittu, tämäkään. Ei ole tuottavaa! Näyttää urpolta! Väärin liikuttu, plebeijit! Ajatelkaa edes mustikoita!
Toistan.
Haistakaa paska.
Monninmetsästäjä, ei mikään marjanpoimija!
Tämä on, kuulkaas, just oikein liikuttu. Ei vaadi juuri muuta kuin älypuhelimen, rivakahkon datayhteyden ja sopivat jalkineet. Maailma ei tosin ole ihan täydellinen tässäkään suhteessa; kaikilla ei ole niitäkään, mutta se ei ole pelin vika.
Jos te ankeat ämpärinjonottajat ektraktoisitte edes hetkeksi päänne ulos sieltä missä rectum muuttuu coloniksi ja katselisitte ympärillenne, näkisitte koko joukon ihmisiä eri yhteiskunta- ja ikäluokista reippailemassa taivasalla, ottamassa muuten autioita ja ankeita tiloja haltuun ja ylipäätään harrastamassa sosiaalista kanssakäymistä! Missä todellisuudessa sellainen on nähtävissä epäsuotuisana kehityksenä? Hä? Siinäkö, missä todellisuus on mainoksen uutuuttaan kiiltävä punttisali kiinteävartisine malleineen siemailemassa pohjois-islantilaista viikinkikeijujen pullottamaa vettä tai arkkitehtitoimiston renderöity havainnekuva prameasta aukiosta, jota reunustavat kauniisti muotoillut puut, mutta jossa ei ole ensimmäistäkään ihmiseksi tunnistettavaa hahmoa? Siinä todellisuudessako te elätte ja sielläkö on hyvä? Mitä?
Hei, jääkää sinne mielikuvituksettoman harmaaseen kubiikkeliinne lahoamaan. Me muut olemme täällä ulkona löytämässä uudelleen kosketusta kävelyyn, yhteisöllisyyteen ja mukavaan tekemiseen, jonka alulle panevana voimana ovat ehkä japanilaiset taskudemonit toimineet, mutta jolle on kyllä ollut tilausta tämän ankeutuksen keskellä jo vuosia. Me tutustumme täällä toisiimme mukavan tekemisen äärellä, tulemme ulos ujoista kuoristamme ja moikkaamme tuntemattomia lurepartyissa, jossa nautitaan kansalaisluottamusta, eikä juurikaan kaljaa. Meillä on kivaa yhdessä! Mitä sitten, jos sen kivan toteutumiseen vaadittiinkin vain kaupallinen free-to-play -sovellus?
Pysykää te happamat pierut siellä kilpailukyky- ja tuotantotehokkuuskuplassanne niitä pihlajanmarjojanne poimimassa. Me emme varmasti sinne tunkkaiseen koloon tule enää takaisin, nyt kun olemme vihdoinkin löytäneet pakotien ulos.
Kati Gumenius
Kirjoittaja on toimihenkilö, joka urheili kunnes muutti Nurmijärvelle ja osti toisenkin auton.
Katin ja muiden Ämmien loistavia blogautuksia luet täältä ammat.fi
Olisi ollut kiva kirjoittaa eeppinen sankaritarina lomaltapaluun jälkeen. Että miten loman aikana reipas aktivoituminen olisi siirtynyt suoraan työssäkäyvän arkeen ja liikunta olisi löytänyt hienosti paikkansa päivä- ja viikkorutiineissa.
Kävi kuitenkin niin, että se aika mikä lomalta löytyi liikkumiseen (ja bloggaamiseen) yhtäkkiä upposikin “kiireeseen” töissä ja sitä myöden väsähtämiseen. Eli kaikkiko taas kerralla vessasta alas? MIKSI MINULLE KÄY AINA NÄIN? MIKSI MINÄ EN JAKSA?
No eipä kuitenkaan hätäillä. Jos tarkastelen edes hieman isompaa kuvaa, niin huomaan, että huhti-toukokuun en liikkunut juuri ollenkaan, muutamaa pientä lenkkiä lukuunottamatta. Kesäkuussa olen saanut näemmä jonkin ihmeellisen herätyksen ja olen liikkunut neljä viikkoa putkeen n. 4-5 h viikossa. Ja nyt siis viime viikolla kun palasin töihin (ja oli kiire ja kaikkea) niin liikkuminen jäi lähes olemattomaksi.
Koska koitan rakentaa liikkumisen tapaa, niin on hyvä totutella, että aina tulee jotain estettä. Kiirettä, kipua ja mitä lie. Sitten jää joku kerta välistä ja sitten taas jatketaan. Uudestaan ja uudestaan. Neljä viikkoa liikettä ja yksi viikko vähemmän on just hyvä alku.
