Miten päästä helposti alkuun elämäntapojen muutoksessa?

“Vähän on mietityttänyt muuttaa elämäntapojen paremmaksi / liikkua enemmän / laihduttaa tms, mutta nyt ei ole vielä hyvä hetki kun ensi viikonloppuna on lauantai ja parin viikon päästä perjantai, synttärit, kummin rippijuhla, avajaiset/päättäjäiset, vappu, joulu ja juhannus.

Eikä nyt oikeastaan vielä kannata mitään, koska sit kun aloittaa niin aloittaa ihan kunnolla. Sitä on kuitenkin semmoinen ihminen, että tekee asiat aina 110% tai sit ei tee niitä ollenkaan. Ni sit alottaa ja kaikki kerralla kuntoon.”

Kuulostaako tutulta?

Ei kerralla kuntoon, vaan vähän paremmaksi

Minä ainakin myönnän ajatelleeni näin aika usein. Tosin tätäkin ajatusta voi muuttaa. Itse pääsin tästä harhasta irti osin töissä opittujen taitojen vuoksi. Uutta palvelua / järjestelmää /ohjelmaa / työtapojen muutosta tms. harvoin laitetaan “kerralla kuntoon”. Eikä sitä edes yritetä. Sen sijaan kokeillaan pienin hallituin askelin muutoksia, opitaan mikä toimii paremmin sekä samalla luodaan pohjaa ylipäätään muutokselle.

Elikkäs juuh. Jos ne omat paremmat elämäntavat pitää sisällään esim liikuntaa, niin sitten kokeillaan laittaa sitä sinne viikoille. Jos kunto on olematon ja taidot ei riitä, niin aloitetaan kävelyllä. Tärkeintä on se, että kynnys tehdä tuo suunniteltu juttu on niin pieni, että se tulee tehdyksi. Jos se on 15 minuutin kävelylenkki, niin hyvä niin.

Seuraava juju on kokeilla kasvattaa tätä tulevilla viikoilla. Esimerkiksi käydä kaksi kertaa 15 minuutin kävelyllä. TAI kerran ja kävellä pidempään. Ja taas seuraavalla viikolla vähän lisää.

Kunnon kasvattamisen sijaan/lisäksi tässä opetellaan ensin löytämään aikaa tekemiselle ja luomaan tapaa liikkumiselle. Muutaman viikon päästä kävelet jo kolme kertaa viikossa 40 min lenkkejä. Siitä pari viikkoa lisää ja ehkä hölkkäät jo osan matkasta. Näin kävi siis itselle.

Toimii myös muiden tapojen parantamiseen.

Ekalla viikolla jälkiruokasuklaan vaihto omenaan, yksi kasvisruokapäivä, bussista pois pysäkkiä aiemmin, lue kirjaa yhtenä iltana 15 minuuttia, yhtenä iltana some kiinni 22 aikaan… noh, ei liioitella.

Tokalla viikolla vähän lisää. Kun kasvattaa aluksi pientä tapaa, sieltä voi kasvaa myöhemmin isoja tuloksia.

Paras aika muutoksen aloittamiseen olisi ollut jo vuosia sitten, mutta onneksi seuraavaksi paras hetki on just nyt. Jos tuntuu, että tässä voisi olla jotain, niin kerro tästä kaverille ja sovi heti kävelylenkki huomiselle/tulevalle viikolle.

Mutta jos tämä tuntuu naurettavalta, pieneltä ja vähäpätöiseltä, niin mikään ei estä sinua myöskään treenaamasta alusta asti kunnolla, kovaa ja tosissaan. Sitten kun siihen on hyvä aika. Ehkä ensi viikolla? Tai sen jälkeen? Tai…

Photo by Redd Angelo on Unsplash

Read More

Laihduttamista voi harjoitella kuten mitä tahansa lajia

Kaveri pisteli taannoin menemään täysmatkaisen triathlonin. Se hulluttelu, jossa ensin uidaan melkein 4 km, sitten pyöräillään himpun vajaa 200 km ja loppujumpaksi vielä maraton eli rapeat 42 km.

Tuommoiselle päivän kestävälle rastille ei myöskään kukaan lähde valmistautumatta, joten ennen tuota kisasuoritusta eläminen ja oleminen tarkoittaa monta hikistä tuntia viikossa fiksua nousujohteista ja välillä raskasta tekemistä kuukausien ajan. Ja jos aikoo kovemmille ajoille, niin vuosien.

Ihastelin hälle, että miten paljon tuo vaatii sitoutumista, aikaa ja uhrauksia.

Tähän hän totesi hienosti, että kun on innostunut ja tuntuu omanlaiselta tekemiseltä, niin ei vaadi paljoa. Elää vain semmoista arkea mistä haaveilee.

Tuossahan sitä oivallusta on kerrakseen.

Jos laihduttamisesta / parempien elämäntapojen opettelusta saa kivaa ja toimivaa arkea, niin se lakkaa olemasta se saatanallinen kivireki, jota on pakko raahata seuraavat kuukausien / vuosien / kilojen ajan mukanaan.

Samaa progressiivista harjoittelua voi soveltaa myös valintoihin ja tekemiseen. Itse aloitin tekemällä muutaman paremman valinnan viikossa. Portaat hissin sijaan, kahvi ilman pullaa ja puolikas suklaalevy kokonaisen sijaan. Seuraavalla viikolla muutama parempi valinta enemmän. Portaat kahdesti, jälkiruoka pois lounaalta jne.

Eikä sitä triathlonia tarvitse onneksi edelleenkään lähteä suorittamaan. Nämä valinnat ovat helppoja siihen verrattuna. Laihduttaminen on yllättävän mukava harrastus.

Read More

Pokemon GO — Marjat keräämättä ja väärin liikuttu? “Haistakaa paska”, toteaa pelistä innostunut ämmä

 

13838317_10154516928599156_677081009_o
Kuva: Anu Välitalo

 

Nyt kun Pokemon GO on mullistanut maailman väärällä tapaa ja Suomessa ollaan huolissaan käpylehmistä, kivien keräämisestä ja metsään mätänevistä marjoista, niin on aika antaa ääni hälle, ken ei sitä ujostele käyttää.

Aikaahan ei ole kulunut kuin parisen viikkoa, mutta pelin tiimoilta on jo vaihdettu ajatuksia Katin kanssa. Kun kuulin, että liikettä on pelin ansiosta löytynyt, niin pyysin vieraskynää Katilta. Ja kynähän oli taas terävä.

Olkaa hyvät!

 

Ai mobiilipelikö ajanhaaskausta? Älä viitsi mulle tulla määkimään, ämpärinjonottaja.

Mikä saa aikuisen ihmisen heräämään tiistaiaamuna kello 04.30, vetämään tennarit jalkaan ja pyyhältämään ovesta pihalle ennen kuin kana pieraisee? Mikä perkele on uinut keski-ikäisen toimihenkilön korvasta sisään, kun se viidentoista vuoden homeperseilyn jälkeen kävelee täpinöissään pitkin poikin kyliä ja jättää saksalaisvalmisteisen perheautonsa parkkiruutuun, horisten mennessään jotain vähemmän koherenttia jostain Jigglypuffista?

Nauratteko, jos kerron, että se perkele on Pokémon GO?

No, aika moni tuntuu nauravan. Tai ainakin pudistelevan päätään.

Pokémon GO ja kävelemisen taito

Olen viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana omaksunut varsin staattisen ja tylsän elämäntavan, jossa töihin ajetaan autolla, kaupassa käydään autolla ja harrastuksiin mennään autolla, mutta vain silloin kun ei matkusteta autolla muuten vaan tai kuskata autolla kakaraa terkkariin tai luisteluharjoituksiin. Elämä on yhtä hel-ve-tin pendelöintiä paikasta toiseen; aamusta iltaan, vähintään viitenä päivänä viikossa. Sohvalla onkin sitten mukava hengähtää, kun on ensin istunut puoli päivää mukavassa Martelan toimistotuolissa ja mennen tullen Volkkarinsa puikoissa.

Ennen passivoitumistani kävelin vähintään kymmenen kilometriä päivässä. Vielä muutama viikko sitten hyvänä päivänä ehkä kaksi, jos lasketaan mukaan myös matkat sohvalta jääkaapille.

En villeimmissä kuvitelmissanikaan nähnyt itseäni kävelemässä huvin vuoksi. Kävely on ollut minulle pelkkä semivastenmielinen logistinen suorite matkalla pisteestä A pisteeseen B. Mutta sitten tuli Pokémon GO ja koin jonkin sortin valaistumisen; minusta tuli kävelevä monninmetsästäjä. Kupletin juonihan on nimittäin se, että ellei ihmistä olisi tehty nimenomaisesti kävelemään, emme suinkaan olisi nousseet kahdelle jalalle neljän sijasta. Kahdella jalalla eteneminen on huima motorinen suoritus, jonka opimme varhain ja jonka voi, uskokaa tai älkää, myös unohtaa, jos räpylänsä alle valitsee kernaammin kaasupolkimen, eikä hyvää jalkinetta.

Itselleni huomasin käyneen juuri näin.

Olin unohtanut kuinka kävellään nalkkiuttamatta iskiashermoa ja jumiuttamatta selkää lapaluita myöten. Lihasmuistista oli pyyhkiytynyt tolkullinen ryhti ja dynaaminen alaraajojen asento. Kädetkin tuntuivat lähinnä kahdelta puutarhaletkun pätkältä, jotka lötkysivät minne sattuu, kun ensimmäisen kerran säntäsin etuovesta kadulle violetin animerotan perässä. Ensimmäisen viiden kilometrin jälkeen puhkuin kyllä tiukkaakin tiukempaa intoa, mutta koko varsi kirkui murhaa ja kuolemaa. Ellen olisi ehtinyt monninmetsästäjän neitsytkävelylläni hullaantumaan puhelimeni ruudulle ponnahteleviin digitaaliperkeleisiin, olisi tuo kävelyretki ollut todennäköisesti kesän ensimmäinen ja viimeinen.

Seuraavana aamuna olin kadulla jo ennen viittä. Ja iltapäivällä heti töiden jälkeen uudestaan. Illan viimeinen koirankusetuskävely venyi siinä määrin, että viimeiset kaksisataa metriä kannoin uupunutta ja maahan makaamaan heittäytynyttä terrieriä, kun en kehdannut vetää sitä perässänikään.

Parin päivän päästä houkuttelin pian ensimmäistä koululuokkaansa aloittelevan ipananikin mukaan ja niin vain yllättäen jälkikasvu on nyt joka päivä päivähoidon jälkeen ensimmäisenä lähdössä pitkälle kävelylle, sen sijaan että ronkuisi lupaa saada tuijottaa tabletilta jotain aivotonta viihdettä vielä kolmannenkin tunnin. Kakara kävelee, pyöräilee tai potkulautailee ruikuttamatta viisi kilometriä säässä kuin säässä. Ja aamulla täytyy ehdottomasti saada herätä kahta vaille kananpieremä, että pääsee aamuväijylle mukaan.

Pari sanaa teille, ämpärinjonottajat!

Eniten vituttaa kaikki ja toisiksi eniten määlyt, joiden mielestä mobiilipelit ovat lapsellista ajan ja resurssien haaskausta, ja osoitus aikamme rappiosta, tai muuten vaan vaarallista ja urpoa, koska kaikkihan jäävät kuitenkin vain auton alle ja näyttävät vielä tyhmiltä hortoillessaan sinne nenä kiinni puhelimen näytössä.

Minulla olisi pari sanaa teille, määlyt.

Haistakaa, esimerkiksi, paska.

Tässä maassa on jäpätetty joka jumalan terveydenhoitajan, asiantuntijan, liikunnanopettajan, personal trainerin ja yhden kokonaisen valtiollisen organisaation toimesta vuosikymmenet, miten jokaisen pitäisi urheilla ja miten järkevää olisi hyötyliikkua mahdollisimman paljon ja auton sijaan kipaista ihan omin pikku kavioin sinne Ass-markettiin hakemaan sitä kasvirasvalevitettä ja kurria ja kokojyvää. Jokikisellä työpaikalla työterveysnatsit kyyläävät ruokailu- ja liikuntatottumuksiasi ja ai saatana sitä moralisointia, jos sanot, ettet harrasta liikuntaa. Ihan sama, vaikka merkkaisit siihen kyselylomakkeeseen, että pullon kossua korkkaan perjantaisin heti duunin parkkipaikalla. Ei toki haittaa, kunhan et maanantaiaamuna ole enää kännissä! Mutta myönnäpä sille työterveyslääkärille, ettet ole harrastanut hikiliikuntaa kahteen vuosikymmeneen, niin heti olet huono, laiska, tyhmä ja kansanterveydellinen rasite.

Ja nyt kun kymmenet tuhannet suomalaiset ovat ryömineet turvekammeistaan esiin ja vallanneet kävelytiet, pururadat ja puistot mobiilisovelluksen innoittamana, niin ei kelpaa, vittu, tämäkään. Ei ole tuottavaa! Näyttää urpolta! Väärin liikuttu, plebeijit! Ajatelkaa edes mustikoita!

Toistan.

Haistakaa paska.

Monninmetsästäjä, ei mikään marjanpoimija!

Tämä on, kuulkaas, just oikein liikuttu. Ei vaadi juuri muuta kuin älypuhelimen, rivakahkon datayhteyden ja sopivat jalkineet. Maailma ei tosin ole ihan täydellinen tässäkään suhteessa; kaikilla ei ole niitäkään, mutta se ei ole pelin vika.

Jos te ankeat ämpärinjonottajat ektraktoisitte edes hetkeksi päänne ulos sieltä missä rectum muuttuu coloniksi ja katselisitte ympärillenne, näkisitte koko joukon ihmisiä eri yhteiskunta- ja ikäluokista reippailemassa taivasalla, ottamassa muuten autioita ja ankeita tiloja haltuun ja ylipäätään harrastamassa sosiaalista kanssakäymistä! Missä todellisuudessa sellainen on nähtävissä epäsuotuisana kehityksenä? Hä? Siinäkö, missä todellisuus on mainoksen uutuuttaan kiiltävä punttisali kiinteävartisine malleineen siemailemassa pohjois-islantilaista viikinkikeijujen pullottamaa vettä tai arkkitehtitoimiston renderöity havainnekuva prameasta aukiosta, jota reunustavat kauniisti muotoillut puut, mutta jossa ei ole ensimmäistäkään ihmiseksi tunnistettavaa hahmoa? Siinä todellisuudessako te elätte ja sielläkö on hyvä? Mitä?

Hei, jääkää sinne mielikuvituksettoman harmaaseen kubiikkeliinne lahoamaan. Me muut olemme täällä ulkona löytämässä uudelleen kosketusta kävelyyn, yhteisöllisyyteen ja mukavaan tekemiseen, jonka alulle panevana voimana ovat ehkä japanilaiset taskudemonit toimineet, mutta jolle on kyllä ollut tilausta tämän ankeutuksen keskellä jo vuosia. Me tutustumme täällä toisiimme mukavan tekemisen äärellä, tulemme ulos ujoista kuoristamme ja moikkaamme tuntemattomia lurepartyissa, jossa nautitaan kansalaisluottamusta, eikä juurikaan kaljaa. Meillä on kivaa yhdessä! Mitä sitten, jos sen kivan toteutumiseen vaadittiinkin vain kaupallinen free-to-play -sovellus?

Pysykää te happamat pierut siellä kilpailukyky- ja tuotantotehokkuuskuplassanne niitä pihlajanmarjojanne poimimassa. Me emme varmasti sinne tunkkaiseen koloon tule enää takaisin, nyt kun olemme vihdoinkin löytäneet pakotien ulos.

Kati Gumenius

Kirjoittaja on toimihenkilö, joka urheili kunnes muutti Nurmijärvelle ja osti toisenkin auton.

Katin ja muiden Ämmien loistavia blogautuksia luet täältä ammat.fi

Read More

Kahdeksankymmentä kaksikymmentä

dacapo

Ravitsemuksesta puhuttaessa on jossain määrin esillä ollut 80/20 ajattelu. Lyhyesti tämä tarkoittaa, että kun suurimman osan (80%) syöt fiksusti, niin loput (20%) ei enää kaada maailmaa tai vaikutukset ovat melko pienet.

Vastaava taitaa toimia myös ihan vaan elämisen tavoissa. Kun suurimman osan ajasta lepää, liikkuu ja nukkuu riittävästi, niin viikonloppujen satunnaiset rilluttelut, lepoviikot tms eivät pitäisi olla ongelma vaan jonkinlainen fiksu osa hyvää kokonaisuutta. Alan kallistua ajatukseen, että täydellisyys on hyvänlaista vikasietoa.

Liikkuminen tuo energiaa ja tykkään liikkua säännöllisesti, mutta en itke itseäni uneen jos viikko jää välistä “kiireen” vuoksi. Tykkään syödä fiksusti ja siitä tulee hyvä olo, mutta en juhlissa kieltäydy suklaakakusta tai sunnuntain toveriöveribrunssista ja niin edelleen. Jos voin suurimman osan ajasta tehdä valinnat ilman kyyneliä, niin satunnainen väärä valintakaan ei pahemmin itketä.

Voihan tämä tietty olla toisinkin.

 

Read More

Unohda treeni, aloita harjoittelu

Camera 360

Mainio muistutus perspektiivistä harjoitteluun.

Olen itse lapseton, joten minulla ei ole tuota elämänkokemusta, mitä se lapsiperheen arki on kaikessa kiireessään. Uskon, että se aidosti muuttaa priorisointia eri asioiden välillä. Ja, että faktisesti aikaa on vähemmän käytettäväksi omiin asioihin.

Entäs jos kiireen iskiessä unohdettaisiinkin hetkeksi treenaaminen ja aloitettaisiin harjoittelu?

Sen sijaan, että podetaan huonoa omaatuntoa, kuinka jää kymppi juoksematta, bodypumpit käymättä tai kyykkytulokset oletettavasti pienenee, niin otetaankin pieni hetki sieltä mistä se saadaan ja kokeillaan, että mitäs se kroppa tänään osaa ja jaksaa?

Tämä voi tietty olla lapsettoman ihmisen horinaa, mutta olen kyllä tälläistä myös ollut todistamassa, kun kolmen lapsen vanhempi liikkuu

– Hölkkäilyä vaunujen kanssa
– Punnerruksia, kyykkyä, telineissä roikkumista / leukojen vetoa lasten leikkipaikalla.
– Kahvakuulaa kerrostalon leikkipaikalla lasten telmiessä hiekkalaatikolla
– Kotosalla ehtiessä muutamia kehonpainoharjoituksia (punnerrukset, vatsat jne)

Ja jos tulee jossain kohtaa mahdollisuus, niin voi sitten ihan tehdä myös sen treeninkin salilla tms.

Tämä ei varmasti korvaa sitä tehoa tai tunnetta, minkä saa kun pääsee treenaamaan ns. kovat piipussa. Mutta tämä voi olla mainio vaihtoehto ylläpitää liikettä omassa kropassa, silloin kun ei muuta ehdi. Ajatuksen tasolla vain pitää ensin pystyä näkemään muutkin jutut toimivina, kuin vain se “täysillä vedetty jumppa”.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut aiheen vierestä, liikkumisesta ja liikunnasta.

Read More