Nyt kun opettelen tässä liikkumisen tapaa, olen miettinyt omaa motiivia liikkua. Jos minulla olisi valkohampainen, pyykkilautainen personal trainer, niin todennäköisesti olisimme käyneet jo keskustelua tavoitteista.
Ehkä tämä kuvitteellinen PT olisi kysellyt, että haluanko parantaa penkkipunnerruksen ennätystä 20% tai juosta kympin alle tuntiin. Tai oppia seisomaan jumppapallon päällä. Käsilläni.
Hienoja tavoitteita ja kenties hyödyllisiä taitoja, mutta ei kyllä äkkiseltään lämmitä mieltä. Mutta jos hieman miettii, niin mitattavien tavoitteiden tarkoitus on edesauttaa sitä arkista elämää tai hauiksen ympärimitan kasvattamista. Jos siis se on tavoitteena. Yksinkertaistettuna, parempi penkkitulos tarkoittaa yleisesti kasvanutta voimaa, nopeampi juoksentelu parempaa kuntoa, jolloin jaksaa arjessa pidempään ja jumppapallon päällä käsilläseisonta varmaan tuo ihailua rannalla. Ja mitä siitä sitten ikinä seuraakaan.
Ei siis huonoja tavoitteita, kunhan muistaa, että se penkkitulos ei ole itseisarvo. Tai itselleni ei siis ole.
Toisaalta tavoitteet voivat olla myös enemmän kiinni tekemisessä kuin lopputuloksessa. Tavoitteena on liikkua seuraavan viikon/kuukauden/vuoden ajan 3 kertaa viikossa. Tai kävellä kolmasti viikossa töihin. Tai jättää jälkiruoka syömättä kaksi kertaa viikossa.
Itse tälläisenä varhaislaiskana olen huomannut, että viikko tai kaksi on toiminut ihan hyvänä jaksona tekemiselle. Sitä pidemmät aika-avaruus-sohva-sali ulottovuudet eivät ole oikeastaan olemassa minulle. Eli seuraavan viikon aikana teen tätä ja sitten ensi viikon jutut katson seuraavana viikonloppuna.
Toinen juttu minkä olen oppinut, on ollut suunnitella viikolle just sopivasti tekemistä. Mieluummin pikkuisen vähemmän. Jos sisäinen sankarisi suunnittelee viikolle seitsemää aamutreeniä ja kahdeksat iltarastit, niin toppuuttele hieman ja kokeile laittaa ensin hieman maltillisempi määrä. Kun se on tehty onnistuneesti muutamaan otteeseen, niin lisää määrää halutessasi. Itse huomasin, että on hieman hyvä jättää nälkää treenin loppuun. Sellainen olo, että tätä saakeli lisää!
Eli tavoitteet voivat olla välineitä(ne paremmat tulokset), joilla saavuttaa vaikka sitä parempaa kondista arkeen. Tai tekemisen tapaa, että tällä viikolla käyn pelaamassa futista, kerran salilla ja yksi lenkki. Ja varmaan tietty parhaimmillaan näiden sujuvaa yhdistelyä.
Mutta sitten..
Menee viikko. Toinen. Kuukausi. Ehkä toinenkin. Ja jossain kohtaa kun tallaat samaa juntua salille aamulla ja lataat tankoon painoja, herää mieleen kysymys, että miksi..
Miksi teen mitä teen?
Ihan vaan, että olisin vähän paremmassa kunnossa? Näytän paremmalta? Saatan välttää aikuisiän diabeteksen? Tykkään niin saatanasti kyykätä isoilla painoilla?
Nyt kun Pokemon GO on mullistanut maailman väärällä tapaa ja Suomessa ollaan huolissaan käpylehmistä, kivien keräämisestä ja metsään mätänevistä marjoista, niin on aika antaa ääni hälle, ken ei sitä ujostele käyttää.
Aikaahan ei ole kulunut kuin parisen viikkoa, mutta pelin tiimoilta on jo vaihdettu ajatuksia Katin kanssa. Kun kuulin, että liikettä on pelin ansiosta löytynyt, niin pyysin vieraskynää Katilta. Ja kynähän oli taas terävä.
Olkaa hyvät!
Ai mobiilipelikö ajanhaaskausta? Älä viitsi mulle tulla määkimään, ämpärinjonottaja.
Mikä saa aikuisen ihmisen heräämään tiistaiaamuna kello 04.30, vetämään tennarit jalkaan ja pyyhältämään ovesta pihalle ennen kuin kana pieraisee? Mikä perkele on uinut keski-ikäisen toimihenkilön korvasta sisään, kun se viidentoista vuoden homeperseilyn jälkeen kävelee täpinöissään pitkin poikin kyliä ja jättää saksalaisvalmisteisen perheautonsa parkkiruutuun, horisten mennessään jotain vähemmän koherenttia jostain Jigglypuffista?
Nauratteko, jos kerron, että se perkele on Pokémon GO?
No, aika moni tuntuu nauravan. Tai ainakin pudistelevan päätään.
Pokémon GO ja kävelemisen taito
Olen viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana omaksunut varsin staattisen ja tylsän elämäntavan, jossa töihin ajetaan autolla, kaupassa käydään autolla ja harrastuksiin mennään autolla, mutta vain silloin kun ei matkusteta autolla muuten vaan tai kuskata autolla kakaraa terkkariin tai luisteluharjoituksiin. Elämä on yhtä hel-ve-tin pendelöintiä paikasta toiseen; aamusta iltaan, vähintään viitenä päivänä viikossa. Sohvalla onkin sitten mukava hengähtää, kun on ensin istunut puoli päivää mukavassa Martelan toimistotuolissa ja mennen tullen Volkkarinsa puikoissa.
Ennen passivoitumistani kävelin vähintään kymmenen kilometriä päivässä. Vielä muutama viikko sitten hyvänä päivänä ehkä kaksi, jos lasketaan mukaan myös matkat sohvalta jääkaapille.
En villeimmissä kuvitelmissanikaan nähnyt itseäni kävelemässä huvin vuoksi. Kävely on ollut minulle pelkkä semivastenmielinen logistinen suorite matkalla pisteestä A pisteeseen B. Mutta sitten tuli Pokémon GO ja koin jonkin sortin valaistumisen; minusta tuli kävelevä monninmetsästäjä. Kupletin juonihan on nimittäin se, että ellei ihmistä olisi tehty nimenomaisesti kävelemään, emme suinkaan olisi nousseet kahdelle jalalle neljän sijasta. Kahdella jalalla eteneminen on huima motorinen suoritus, jonka opimme varhain ja jonka voi, uskokaa tai älkää, myös unohtaa, jos räpylänsä alle valitsee kernaammin kaasupolkimen, eikä hyvää jalkinetta.
Itselleni huomasin käyneen juuri näin.
Olin unohtanut kuinka kävellään nalkkiuttamatta iskiashermoa ja jumiuttamatta selkää lapaluita myöten. Lihasmuistista oli pyyhkiytynyt tolkullinen ryhti ja dynaaminen alaraajojen asento. Kädetkin tuntuivat lähinnä kahdelta puutarhaletkun pätkältä, jotka lötkysivät minne sattuu, kun ensimmäisen kerran säntäsin etuovesta kadulle violetin animerotan perässä. Ensimmäisen viiden kilometrin jälkeen puhkuin kyllä tiukkaakin tiukempaa intoa, mutta koko varsi kirkui murhaa ja kuolemaa. Ellen olisi ehtinyt monninmetsästäjän neitsytkävelylläni hullaantumaan puhelimeni ruudulle ponnahteleviin digitaaliperkeleisiin, olisi tuo kävelyretki ollut todennäköisesti kesän ensimmäinen ja viimeinen.
Seuraavana aamuna olin kadulla jo ennen viittä. Ja iltapäivällä heti töiden jälkeen uudestaan. Illan viimeinen koirankusetuskävely venyi siinä määrin, että viimeiset kaksisataa metriä kannoin uupunutta ja maahan makaamaan heittäytynyttä terrieriä, kun en kehdannut vetää sitä perässänikään.
Parin päivän päästä houkuttelin pian ensimmäistä koululuokkaansa aloittelevan ipananikin mukaan ja niin vain yllättäen jälkikasvu on nyt joka päivä päivähoidon jälkeen ensimmäisenä lähdössä pitkälle kävelylle, sen sijaan että ronkuisi lupaa saada tuijottaa tabletilta jotain aivotonta viihdettä vielä kolmannenkin tunnin. Kakara kävelee, pyöräilee tai potkulautailee ruikuttamatta viisi kilometriä säässä kuin säässä. Ja aamulla täytyy ehdottomasti saada herätä kahta vaille kananpieremä, että pääsee aamuväijylle mukaan.
Pari sanaa teille, ämpärinjonottajat!
Eniten vituttaa kaikki ja toisiksi eniten määlyt, joiden mielestä mobiilipelit ovat lapsellista ajan ja resurssien haaskausta, ja osoitus aikamme rappiosta, tai muuten vaan vaarallista ja urpoa, koska kaikkihan jäävät kuitenkin vain auton alle ja näyttävät vielä tyhmiltä hortoillessaan sinne nenä kiinni puhelimen näytössä.
Minulla olisi pari sanaa teille, määlyt.
Haistakaa, esimerkiksi, paska.
Tässä maassa on jäpätetty joka jumalan terveydenhoitajan, asiantuntijan, liikunnanopettajan, personal trainerin ja yhden kokonaisen valtiollisen organisaation toimesta vuosikymmenet, miten jokaisen pitäisi urheilla ja miten järkevää olisi hyötyliikkua mahdollisimman paljon ja auton sijaan kipaista ihan omin pikku kavioin sinne Ass-markettiin hakemaan sitä kasvirasvalevitettä ja kurria ja kokojyvää. Jokikisellä työpaikalla työterveysnatsit kyyläävät ruokailu- ja liikuntatottumuksiasi ja ai saatana sitä moralisointia, jos sanot, ettet harrasta liikuntaa. Ihan sama, vaikka merkkaisit siihen kyselylomakkeeseen, että pullon kossua korkkaan perjantaisin heti duunin parkkipaikalla. Ei toki haittaa, kunhan et maanantaiaamuna ole enää kännissä! Mutta myönnäpä sille työterveyslääkärille, ettet ole harrastanut hikiliikuntaa kahteen vuosikymmeneen, niin heti olet huono, laiska, tyhmä ja kansanterveydellinen rasite.
Ja nyt kun kymmenet tuhannet suomalaiset ovat ryömineet turvekammeistaan esiin ja vallanneet kävelytiet, pururadat ja puistot mobiilisovelluksen innoittamana, niin ei kelpaa, vittu, tämäkään. Ei ole tuottavaa! Näyttää urpolta! Väärin liikuttu, plebeijit! Ajatelkaa edes mustikoita!
Toistan.
Haistakaa paska.
Monninmetsästäjä, ei mikään marjanpoimija!
Tämä on, kuulkaas, just oikein liikuttu. Ei vaadi juuri muuta kuin älypuhelimen, rivakahkon datayhteyden ja sopivat jalkineet. Maailma ei tosin ole ihan täydellinen tässäkään suhteessa; kaikilla ei ole niitäkään, mutta se ei ole pelin vika.
Jos te ankeat ämpärinjonottajat ektraktoisitte edes hetkeksi päänne ulos sieltä missä rectum muuttuu coloniksi ja katselisitte ympärillenne, näkisitte koko joukon ihmisiä eri yhteiskunta- ja ikäluokista reippailemassa taivasalla, ottamassa muuten autioita ja ankeita tiloja haltuun ja ylipäätään harrastamassa sosiaalista kanssakäymistä! Missä todellisuudessa sellainen on nähtävissä epäsuotuisana kehityksenä? Hä? Siinäkö, missä todellisuus on mainoksen uutuuttaan kiiltävä punttisali kiinteävartisine malleineen siemailemassa pohjois-islantilaista viikinkikeijujen pullottamaa vettä tai arkkitehtitoimiston renderöity havainnekuva prameasta aukiosta, jota reunustavat kauniisti muotoillut puut, mutta jossa ei ole ensimmäistäkään ihmiseksi tunnistettavaa hahmoa? Siinä todellisuudessako te elätte ja sielläkö on hyvä? Mitä?
Hei, jääkää sinne mielikuvituksettoman harmaaseen kubiikkeliinne lahoamaan. Me muut olemme täällä ulkona löytämässä uudelleen kosketusta kävelyyn, yhteisöllisyyteen ja mukavaan tekemiseen, jonka alulle panevana voimana ovat ehkä japanilaiset taskudemonit toimineet, mutta jolle on kyllä ollut tilausta tämän ankeutuksen keskellä jo vuosia. Me tutustumme täällä toisiimme mukavan tekemisen äärellä, tulemme ulos ujoista kuoristamme ja moikkaamme tuntemattomia lurepartyissa, jossa nautitaan kansalaisluottamusta, eikä juurikaan kaljaa. Meillä on kivaa yhdessä! Mitä sitten, jos sen kivan toteutumiseen vaadittiinkin vain kaupallinen free-to-play -sovellus?
Pysykää te happamat pierut siellä kilpailukyky- ja tuotantotehokkuuskuplassanne niitä pihlajanmarjojanne poimimassa. Me emme varmasti sinne tunkkaiseen koloon tule enää takaisin, nyt kun olemme vihdoinkin löytäneet pakotien ulos.
Kati Gumenius
Kirjoittaja on toimihenkilö, joka urheili kunnes muutti Nurmijärvelle ja osti toisenkin auton.
Katin ja muiden Ämmien loistavia blogautuksia luet täältä ammat.fi
Yllättävän usein törmään sekä omassa, että muiden päässä ajatukseen, että nyt just ei kannata aloittaa/jatkaa/tehdä mitään, koska ei pysty tekemään täysillä. Että ei ole nyt oikein mieltä tehdä vähän, koska kunhan tässä helpottaa hieman, niin sitten tehdään täysillä.
Tämä on itsellä siirtynyt myös yksittäisiin liikuntakertoihin. Tänään aamulla oli taas hyvä esimerkki. Eilen leikittelin mielessäni, että huomenna aamulla tämä johtava hyvinvointifitnesslifestylebloggaaja lähtee reippaasti heti aamulla lenkille tai jumpalle ja parhaassa tapauksessa jopa lenkkijumpalle!
Mutta niin oli taas aamu iltaa viisaampi ja pää tiesi kertoa, että nyt ei kyllä ole mitään järkeä koska väsyttää ja on nälkä. Ja jos on nälkä, niin ei ole energiaa ja sekös vasta tyhmää sitten onkin mennä liikkumaan. Ja jos nyt syö jotain, niin sitten pitää odottaa ainakin kolme päivää ennen seuraavaa kertaa. Ettei hölsky. Eikä tänään nyt ole semmoinen olo, että tekisi mieli tehdä täysillä..
Onneksi muistin kaikkien fitness-gurujen esikuvan Woody Allenin ja hänen kuolemattoman lainauksen.
Mene edes paikalle. Kaikkea voi tapahtua.
Jos olisin olympialaisin valmistautuva urheilija ja kesken kovan treeniviikon keksisin selityksiä itselleni, niin saattaisin olla hieman huolissani. Mutta koska olen ihan tavallinen tyyppi, joka pyrkii liikkumaan tietämättä edes tarkkaa tavoitetta (noh, se hyvinvointi ja blaablaa), niin aivan sama. Tänään riittää, että menen edes paikalle. Eli lähden liikkeelle.
En jaksa tänään vetää leukoja. Mutta jos roikun tässä hetken, niin saan edes kuvan.
Koska laiskotti, niin hölkän sijaan kävelin reippaasti. Johan helpotti!
Jos teen yhdellä kädellä, niin näyttää voimakkaammalta.
Ulkosalin kohdalla tein sekalaisia sarjoja vähän pidemmillä palautuksilla, koska en oikeastaan ollut treenaamassa tosissani vaan vähän vaan ulkoilemassa. Ja ottamassa kuvia.
Lopuksi kiipesin vielä kukkulalle mököttämään hetkeksi. Ei olisi huvittanut mitään ja nälkäkin oli, mutta kävinpä sitten kuitenkin ulkoilemassa.
Eipä täälläkään. Mutta jostain syystä tänään taas punnersin perseen ylös sohvalta ja lähdin tekemään pientä jumppaa.
Mutta miten?
Ensiksi olen luopunut ajatuksesta, että liikkumisen pitäisi olla kivaa. Vaikka itsekin olen joskus liikkunut enemmän ja kovempaa, niin parin vuoden sohvalla makoilu ja muuten-vaan velttoilu kyllä jättää jälkensä. “Eka kerta” sattuu. Aiemmin kun olin aktiivisempi liikkuja, ohjeistin kaveria sanomalla, että “liikunnan aloittaminen on yksinkertaista, mutta helvetin vaivalloista. Mutta kun pääsee vauhtiin ja saa rutiinit kuntoon, niin ihmettelee, että miksei sitä tehnyt jo aiemmin.”
Miksi vaan jatkuu tie vaikka pitäisi olla jo kotona?
Toisekseen koitan ajatella, että tästä olisi jotain hyötyä. Niinkuin ihan kaikkeen elämään. Vaikka minuuttimäärien väheneminen lenkkipolulla on kiva juttu tai isommat kilomäärät nostelluissa painoissa, niin ei se ole kyllä hetkeen kovin suurta motivaatiota antanut.
Ehkä enemmän niin, että säännöllinen ja sopivan raskas liikunta antaa vähän paremmat eväät jaksaa arjessa tai yllättävissä tilanteissa. Pari vuotta sitten olin kolarissa ja vaikka vähän kroppa otti kolauksia, niin takana oli aika aktiivinen jakso voimaharjoittelua ja ainakin haluaisin uskoa, että se jeesasi pahemmalta.
Joskus olen myös huomannut, että tietyn aktiivisuuden ylläpitäminen tuo ryhtiä ylipäätään kaikkeen tekemiseen.
Ja sitten tietty se aktiivisuuden hyöty elintasosairauksia ja vanhenemista “vastaan”. Mutta jos totta puhutaan, niin tulevaisuudessa häämöttävä kakkostyypin diabetes on vähän olematon motivaattori. Kiitokset tekemisestä kun pitäisi tulla mieluusti heti. Ehkä terassilta vislaavat naiset ja kääntyvät päät vois vaikka olla se juttu? Tai jos jaksan jumpata jo blogata ihan perkeleesti, niin joku naistenlehti tekee kivan jutun tai suomen suosituin tuntematon tubettaja kutsuu vieraaksi? Ehkä.
Oispa kaljaa.
Jos keksisin kolmannen syyn, niin se tulisi tähän ja teksti ryhmittyisi kivasti kuvien väliin. Sanotaan vaikka, että liikkumisesta voi keksiä jonkun kivan ja kehittävän harrastuksen, missä kohenee kunto ja tapaa ihmisiä ja blaa blaa. Se on oikeasti ihan hyvä juttu.
Nyt on vähän parempi. Oispa silti kaljaa.
Luulen, että jos liikuntakärpänen ei ole purrut vakavasti, niin suurin osa meistä mieluummin joisi punkkua ja paneskelisi kuin lähtisi lenkille tai salille.
Olo on hieman ristiriitainen. Harmittaa hieman, että juoksu ei nyt sitten kuitenkaan sujunut suunnitelmien mukaan. Tavoitteena oli “ehjä” ja tasainen juoksu ilman kummempaa aikatavoitetta ja jalkojen kramppaamista tai pistämistä vatsassa. Vaikka arvelinkin aiemmin, että kunto tuskin ihan riittää, niin ikävä silti, että tavoite lysähti kasaan 7 km jälkeen toisella juomapisteen jälkeen. Vaikka hörppäsin mielestäni tosi maltillisesti (ekalla pistellä vajaa mukillinen urheilujuomaa ja vettä ja sama tokalla) niin ei auttanut. Pistin tahdonvoimaa kehiin ja koitin keskittyä kaikkeen muuhun, mutta 11 km jälkeen oli pakko pysähtyä hetkeksi vessaan. Tämän jälkeen paras terä olikin paras terä tiessään ja tavoitekin haihtunut, joten piti vain keskittyä sinnittelemään eteenpäin. Vuorotellen kevyttä hölkkää ja kävelyä, miten pistämiseltä kykeni. Viimeisen 3-4 km aikana takaa jyrähti kokonaisen juoksijoita 5 tunnin tavoiteajalla. Tässä oli mukana myös tuttu, joka nappasi käpälästä kiinni ja komensi mukaan. En tiedä mikä tahdonvoiman puuska pyyhkäisi ylitse, mutta lähdin jolkottamaan ryhmän perässä. Vaikka koko ajan tuntui, että pistää enemmän ja enemmän, niin reilun kilometrin verran pysyin ryhmän vauhdissa. Loput 2 km sitten meni taas vuorotahtia hölkän ja kävelyn kanssa. Vaikka itseni tavoin moni varmasti juoksee “itseään vastaan”, niin kyllä viimeisillä kilometreillä otetaan mittaa muista juoksijoista. Näin ainakin vanhempi herrasmies tuli maalissa kertomaan, että viimeinen tavoite oli vain mennä minusta ohitse, mutta jäi tällä kertaa tekemättä.
Vaikka itse juoksi tosiaan meni vähän metsään, niin kokonaisuutena kuitenkin tämä haaste oli ihan hyvä juttu. Ilman tätä puolikkaaseen osallistumista tuskin olisin juossut kesän aikana 170 km ja pyrkinyt näinkin säännöllisiin lenkkeihin mitä nyt on ollut. Ja se isompi tavoite taustalla oli kuitenkin opetella uutta tapaa.
Tämä toinen peräkkäinen vuosi kun osallistuin puolimaratonille. Vuosi sitten ei ollut oikeastaan minkäänlaista valmistautumista ja ainoa tavoite oli vain kahlata tuo läpi, tavalla tai toisella. Nyt valmistautumista oli hieman, mutta ei missään tapauksessa tarpeeksi ja tavallaan tämäkin menee vähän tämmöisen “kokeillaanpa miten onnistuu” – piikkiin. Luulen, että näiltä osin nämä juoksut on nyt nähty. Varsinkin ensimmäinen kerta oli hieno kokemus tahdonvoiman suhteen, mutta tämä toinen ei nyt oikein tarjonnut niiltäkään osin mitään. JOS seuraava kerta tulee, niin silloin lienee enemmän kilometrejä ja harjoittelua takana ja kenties joku tavoiteaikakin mielessä. Ehkä. Koskaan ei kai kannata sanoa ei koskaan..
Vaikka itselleni nuo juoksut ovat olleet tuommoisia selviytymisiä, niin samaan aikaan ex-kollegat UniSportilta ja muut tutut ylittävät kerta toisensa jälkeen itsensä ja pistelevät omia ennätyksiään uusiksi. Vaikka itse rämpii, niin on kyllä myös hienoa nähdä miten pitkäjänteinen ja fiksu harjoittelu tuo tulosta ja puolimaraton lakkaa olemasta selviytymistaistelu ja muuttuukin hauskaksi ajanvietoksi kaverien kanssa. Hienoa!
Mitä juoksun jälkeen?
Keski-ikäinen mies nauttaa täydellisesti optimoidun ruokaympyrän ja tumman oluen, koska tummassa oluessa on.. tummia ainesosia, jotka auttavat palautumisessa.
Ja seuraavana päivänä vetää lenkkarit jalkaan. Matka jatkuu.
Yksi juttu mikä on pyörinyt tässä kevään kirjoittelun aikana mielessä, on ollut kysyä vierailevaa kirjoittajaa blogiin. Ensimmäisenä vieraskynään tarttuu Taekwon-don kautta tutuksi tullut Karim. Leveän hymyn ja leppoisan luonteen lisäksi kaveri on fysioterapeutti sekä opiskelee ravitsemustiedettä. Karimin kanssa hyvinvoinnista rupateltu muutaman otteeseen ja tuntuu, että ajatuksia yhdistää rennon letkeä tapojen muutos. Ja siitäpä syntyi myös vapain käsin toteutettu vieraskynä, eli 5 vinkkiä muutokseen. Olkaa hyvät.
Kumpi on parempi motivaattori: terveys vai hyvä olo?
Suomalaiset ovat lihavaa kansaa. Miehistä kaksi kolmannesta ja naisista melkein puolet on ylipainoisia. Tiedetään, tiedetään. Entä sitten?
Eurooppalaisittain olemme lihavuuden suhteen keskitasoa. Koko läntinen pallonpuolisko kärsii ylipainosta. Muut seuraavat kovaa tahtia perässä. Lihavat eivät usein halua myöntää itselleen olevansa lihavia. Lasten ylipaino on todellinen ongelma. Vanhemmat eivät huomaa lastensa lihavuutta, jolloin ylipainoon on vaikea puuttua jo varhain ja mahdollistaa hyvien tottumusten siirtymisen aikuisuuteen. Laihduttaminen kun on helpointa silloin kun sitä ei tarvitse tehdä. Onneksi suomalaisten lihavuuden kasvu näyttäisi hidastuneen tai jopa pysähtyneen.
Mitä jos ei puhuttaisikaan laihduttamisesta, terveydestä ja ennaltaehkäisystä? Ihminen on laiska eläin ja motivaatiota hikiliikuntaan ja oikeanlaiseen syömiseen on vaikea löytää epämääräisten terveysmarkkereiden ja valistuksen kautta. Sen sijaan mukavuushaluiselle mielelle (miehelle) parempi porkkana (makkara) on hyvä olo. Hyvän olon saavuttaminen on huomattavasti helpompaa, kun paino pysyy kurissa, ruokavalio on suhteellisen terveellinen ja jonkinlainen jumppa kuuluu arkipäivään ja miksei viikonloppuun.
Mitä tavallinen tallaaja sitten voi tehdä ilman ihmedieettejä, raivokasta liikuntaa ja täydellistä elämäntapamuutosta? Asiaa voi lähestyä urheilun kultaisen kolmion avulla: liikunta, ravitsemus ja lepo. Alla on viiden kohdan lista. Listaa voi noudattaa sen verran kuin itse haluaa ja pystyy. Säännöllisyys on parempi kuin satunnainen ehdottomuus. Kun tekee muutoksia oman hyvän olon eteen, kannattaa miettiä, voisiko se olla loppuelämän kestävä hyvä tapa. Jos ei ole, kannattaako kyseiseen hommaan lähteä ollenkaan ja voisiko tehdä jotain muuta? Toisaalta uusien asioiden kokeilukin voi olla virkistävää, vaikkei kokeilu kauaa kestäisikään.
1. Kaikenlainen touhuaminen on hyväksi. Oli se sitten kotiin tai toimistoon hankittu jumppaväline, kotityöt, seisominen istumisen sijaan tai vaikkapa kaverin hallittu päähän potkiminen. Lisää aktiivisuutta sen verran kuin pystyt. Sosiaalinen paine, eli kaveri(t), lisää todennäköisesti päivän aktiivisten tuntien määrää, joten käske tuttuja liikkumaan ja liikuttamaan.
Tyhjä puisto suorastaan kutsuu kirmaamaan.
2. Lisää rehujen syöntiä. Helppo tapa lisätä kasvisten syöntiä on yksinkertaisesti syödä niitä muodossa tai toisessa joka kerta kun syö. Suositus on ainakin puoli kiloa päivässä, mutta pyri kiloon. Tällä hetkellä suomalaisten kasvisten kulutus on eurooppalaisten kesken alimmassa neljänneksessä. Jos kasvikset eivät maistu, tee niistä maistuvia maustamalla ja opettelemalla erilaisten kasvisten makuun. Toinen vaihtoehto on ajatella, että kasvisten ei kuulukaan maistua hyvältä, mutta sisulla niistäkin selvitään. Kyttää tarjouksia, osta pakkaseen pakastevihanneksia ja kaappiin marjajauheita. Pidä huoli, että kotona on aina kasviksia. Rakenna ateria kotona löytyvien kasvisten ympärille. Ne korvaavat epäterveellisiä ruokia, etkä joudu niinkään miettimään, mitä pitäisi vähentää.
3. Syö oikeaa ruokaa (oikeaan aikaan). Tämä tarkoittaa käytännössä ruokaa, jonka pohjana ovat rehut. Jos et jaksa itse tehdä ruokaa, käy syömässä työpaikkaruokalassa tai opiskelijaravintolassa. Yritä innostua ruuasta sen verran, että hyvä syöminen kiinnostaa ja uudet ruuat houkuttelevat. Syö tarpeeksi usein, mutta älä napostele. Nälkä ei saisi kasvaa niin suureksi, että haluat tyhjentää jääkaapin. Pyri syömään joka päivä suurin piirtein samaan aikaan.
4. Venytä päivittäin rintalihakset, lonkan koukistajat ja reiden takaosan lihakset. Etenkin jos joudut istumaan paljon. Lihasepätasapainot ja kireydet lisäävät mm. niska-hartiaseudun ongelmia, päänsärkyä ja epämääräisiä kipuja. Netistä löytyy helppoja venyttelyasentoja. Puolen minuutin venytys toistettuna 2-4 kertaa lihasryhmää kohti riittää. Minimissään selviät siis kuuden minuutin venyttelyllä päivässä. Hienoa on, jos lisäksi jaksat putkirullailla minuutin verran selän lukkoja ja lihaksia auki tai tehdä muita selkää hoitavia liikkeitä. Jos et jaksa muuta, pyörittele hartioita, selkää, lonkkia ja polvia muutaman kerran.
5. Nuku. Tee kaikkesi, jotta pääset nukkumaan tarpeeksi. Nuku päiväunet. Rauhoita ilta turhasta tekemisestä, laita telkkari kiinni, näytölliset härpäkkeet piiloon, verhot kiinni ja himmennä valoja. Vaihda lakanat tarpeeksi usein ja tuuleta makuuhuone tarvittaessa. Unen puute on yhteydessä lihavuuteen, huonompaan fiilikseen ja huonompaan suorituskykyyn melkeinpä kaiken suhteen. Arvosta unta ja pidä rytmi säännöllisenä myös viikonloppuisin.
Siinäpä se. Yksittäisillä asioilla on yleensä pieni merkitys, mutta osana kokonaisuutta jokaisella palasella voi tehdä muutoksia parempaan suuntaan. Kukaan ei ole täydellinen, eikä ole myöskään mikään ruokavalio, liikuntalaji tai elämäntapa. Yritä tehdä oman ja miksei kaverinkin hyvän olon eteen sen verran kuin pystyt. Tietenkin just sopivasti.
Kirjoitin tässä aiemmin “hauskaa” vertailua, kuinka liikkumisen väliin jättäminen voi olla hyvä vaihtoehto ja vaikka samalla mennä torkkupeiton alle sohvannnurkkaan juomaan kaakaota. Ja toisaalta taas toinen vaihtoehto on ottaa itseään niskasta kiinni ja lähteä sinne treeneihin, satoi tai paistoi. Soturitanssi! Rintaan takomista! Peto! Voimmaa!!! GOAAARGH!
Ei se nyt niin mene.
Typerää paskapuhetta leimata tekemiset tai tekemättä jättämiset. Liikkuminen tekee hyvää, mutta sitä valitettavasti ja onneksi joutuu tekemään säännöllisesti. Välillä tulee hetkiä, että tänään liikunta saa haistaa pitkät ja minä teen jotain muuta.
Mutta nyt olisi hyvä tunnistaa, että koska on se päivä kun en tee mitään ja koska on se päivä kun luulen, että on se päivä.
Viralliset suositukset kehottaa liikkumaan n. 4-5 h viikossa. Olen joskus elänyt siten, että liikkuminen lienee määrällisesti ollut tuplat tuosta. Eikä sitä ole tarvinnut edes miettiä silloin.
Nyt tilanne on kuitenkin toisin. Olen nyt pari viikkoa pistänyt taas tarkemmin ylös liikkumisen määriä. Viime viikolla määriä tuli just tuo 5 h ja ihan monipuolisestikin. Pari salitreeniä, yksi pidempi hölkkä ja yksi kamppailutreeni. Yksikään treeni ei tullut ihan pelkästä tavasta. Jokaisen kerran kohdalla kävin mielessäni ajatuksen, että pitääkö-jaksaako-viitsiikö?
En ole huippu-urheilija eikä kyseessä ole huippusuoritus, joten en tarvitse ” oikeaa fiilistä” tekemiseen. En myöskään treenaa niin paljon, että kaipaisin tässä vaiheessa “lepopäivää”. Eikä somessakaan tapahdu just silloin mitään, että pitäisi olla päivystämässä. Joten miksi en antaisi itselleni tätä pientä hetkeä vähän vetreyttää kroppaa? Tiedän myös, että mieli on yleensä pikkuisen parempi hikoilun jälkeen. Ja niin läksin aina liikkumaan. Ja hyvää teki.
Jos jäisin odottamaan sitä kuuluisaa inspiraatiota liikkumisesta, niin voi olla että odottelisin pitkään. Ja sitten satunnaisesti kävisin kävelyllä. Jos kuitenkin miettii liikkumisen terveyhyötyjä, niin pitäisi pyrkiä liikkumaan myös silloin kun “ei huvita.” Silloin voi riittää vähempikin. Kunhan liikkuu.
Tiedän, että jossain kohtaa tulee se päivä kun ei huvita enkä tee mitään. Mutta sitä ennen rimpuilen mukana ja käyn tekemässä ainakin jotain. Mielellään sopivasti.
