Tietokirjailija, motivaatiokuiskaaja ja ihmisten valmentaja. Yrityspuolella sanahirviö agile transformation & culture make-it-happen
Lue lisää minusta ja palveluistani.
Ja tutustu vinkkipiiriin.
Moni varmaan tunnistaa aloittamisen vaikeuden. Se voi olla jonkin isomman projektin alku, joka tuntuu monimutkaiselta ja siksi ei oikein saa kiinni mistä aloittaa. Tai jokin esitys, teksti tms. jossa pitäisi koota ajatusmössöstä, jotain ymmärrettävää tuotosta. Tai ihan vaan jokin yksinkertainen toimenpide ilman suurempaa ajattelutyötä kuten tiskaus, siivous tms.
Olen kuluvana vuonna opiskellut Valmentamossa life coachiksi ja opiskelujen myötä myös valmentanut jonkin verran asiakkaita. Varsin usein aloittamisen hankaluus on tullut myös siellä eteen valmennettavien kanssa.
Erilaisia asioita kannattaa lähestyä vähän eri tavoin, mutta annan kaksi itseäni auttanutta tapaa vinkiksi, miten aloittamisen kynnystä saa madallettua hieman. Jos teillä on lisää, niin kerro niissä ihmeessä kommenteissa.
Nauruversio.
Auttaa aloittamaan esim. presentaation, maailmanvalloituksen, blogitekstin
Mielessä pyörii liiankin kirkkaana kuva, kun esityksesi jälkeen yrityksen johto ja hallitus nousevat seisomaan ja alkavat taputtaa kuuluvasti hurraa huutojen säestämänä sinun tekemän presentaatiollesi. Tai blogitekstin julkaistua Maailmanliiton presidentti ehdottaa sinulle Pulitzeria, Jussi-patsasta ja Nobel-palkintoa yhteen sulatettuna. Sanakirjaan painetaan sinun kuvasi sanan “täydellisyys” kohdalle.
Näiden mielikuvien jälkeen voi olla, että jo pelkkä blogitekstin otsikko tai powerpointin värimaailma on mahdoton valita, koska se ei mitenkään enää yllä omiin harhaisiin laatuvaatimuksiin. Vaikka kaikki edellä mainittu voi olla mahdollista, niin se onnistuu vain jos saat jotain aikaiseksi. Siispä aloita nauruversiolla.
Nauruversiossa idea on hyväksyä, että ensimmäisen version jälkeen naurattaa, koska se on niin keskeneräinen, mutta samalla saada se ensimmäinen versio aikaiseksi, jotta siitä voi parantaa. Teksti alkaa muodostumaan, kun ajatukset on saatu ranskalaisiksi viivoiksi, presentaatio alkaa kehittymään, kun ensimmäiset kalvot alkavanut muodostumaan. Ja sitten saa nauraa. Ja tehdä seuraavan version, kunnes tulee valmista.
Verryttelyvartti.
Auttaa aloittamaan esim. liikkumisen, siivouksen tms.
Koska maailmaa ei saa kerralla kuitenkaan valmiiksi, niin tehdään edes vartti jotain asian hyväksi. Vaikka ei huvita ja kaikki muut mahdolliset tekosyyt, niin pistä kello soimaan 15-20 min päästä ja aloita siivoaminen. Kun kello soi, niin päätä että jatkatko vielä toisen 15-20 min erän vai jätätkö asian siihen sillä erää. Liikkumisen suhteen voi olla helpompi lähteä ensin yhdelle 20 minuutin reipastelulle, kuin napata koko tunti. Ensimmäisellä viikolla 1-2 kertaa 20 min ulkoilua, seuraavalla viikolla jos siltä tuntuu, niin pidennä aikaa tai lisää kolmas kerta.
Eli nauruversiolla kynnys niin alas kuin mahdollista ja verryttelyvartilla pieni hetki tekemistä, jotta pääsee alkuun. Sitten kyllä naurattaa.
Kirjoittaja valmentaa tiimeistä ja firmoista sukkelampia ja ihmisistä tyytyväisempiä. Seuraa instassa ja facebookissa. Jos kaipaat valmennusta, niin ota yhteyttä
Kyselin hiljattain ajatuksia, mistä aiheesta olisi mielenkiintoista lukea bloggaus liittyen hyvinvointiin, tyytyväisyyteen, coachaukseen, tavoitteisiin tms. Takakansi-podcastin isäntä Marko Suomi esitti nohevan kysymyksen liittyen tavoitteisiin taikka oikeastaan niissä epäonnistumiseen.
“Sellainen, että on joku tavoite jota fiilistelee mutta hommat meneekin täysin vihkoon. Miten selvitä?”
Ei liene viikkoa ilman median kertomaa vinkkiä tavoitteiden asettamiseen ja toteuttamiseen. Siinä missä tavoite on hyvä työkalu ohjata toimintaa ja sen asettaminen hyvä tapa miettiä omia arvoja, ajatuksia ja ajankäyttöä, niin tavoitteet voivat jäädä myös usein toteutumatta.
Paskimmillaan tälläinen toteutumaton tavoite voi jäädä kummittelemaan mieleen ja hankaloittaa tulevia tekemisiä (ja tavoitteita). “En onnistunut, en osaa, en pysty. Minä nyt vain olen tälläinen.”
Tässä muutama ajatus pohdittavaksi, jos tavoite jää toteutumatta eli menee ns. vihkoon.
Tarkastele tavoitetta uudestaan ja kriittisesti.
Miten paljon sinulla oli aikaa ja voimavaroja saavuttaa tuo tavoite?
Toisaalta tavoitteen jonkinlainen realistinen onnistuminen edellyttää myös aikaa ja voimavaroja. Jos tavoitteena on iso elämäntapamuutos, niin yt-neuvottelut, avioero ja väitöskirjan viimeistely samaan aikaan ei välttämättä auta tavoitteen saavuttamisessa.
Helpottaa, jos tunnistaa oman tilanteen ja voi toimia sen edellyttämällä tavalla. Ja vaikka voimavarat eivät antaisi myöden isoon muutokseen, niin silloin voi aloittaa ensin pienemmällä muutoksella ja jatkaa siitä kun tilanne helpottaa. Hurjan harjoitusohjelman toteuttamisen sijaan ensin reipas kävelylenkki pari kertaa viikossa. Täydellisen seitsemännen tason vegaaniruokavalion sijaan työpaikkaruokalassa pari kertaa viikossa kasvisruokaa tms.
Mihin asti pääsit tavoitteessasi?
Vaikka tavoitteeseen asti ei päässytkään, niin tapahtuiko kuitenkin jonkinlaista etenemistä asian suhteen?
Joskus tavoite tai siiihen käytettävissä oleva aika on asetettu turhan tiukaksi ja jää siksi tavoittamatta. Esimerkiksi painonpudotuksessa asetetaan päästä heitetty tasaluku ja tätä kohden edetään päättäväisesti, kunnes aika loppuu kesken tms. Tavoitellun 20 kilon pudotuksen sijaan painoa putosi “vain” 16 kiloa. Tavoitteen näkökulmasta epäonnistuminen, mutta muutoin upea edistyminen.
Omalla kohdalla tavoite lukea 50 kirjaa vuodessa ei ole vielä toteutunut, mutta on nostanut luettujen kirjojen määrää selvästi. Vaikka tuo ei toteutuisi, annan sen ohjata jonkin verran tekemistäni, jotta löydän aikaa lukemiseen.
Oliko tavoite itsesi asettama ja innostava?
Jos tavoite tulee ulkoapäin tai asetat sitä miettiessäsi enemmän toisten tekemisiä, niin tavoite ei välttämättä anna sinulle sitä motivaatiota, jonka avulla sitä jaksaa tavoitella pidemmällä tähtäimellä.
Muuttuiko maaailma / sinä tavoitteen ympärillä?
Valitettavasti ja onneksi maailma ja ihminen muuttuu. Varsinkin pidempien aikavälien tavoitteissa voi käydä niin, että ne “happanee”. Se mikä vielä aiemmin tuntui tärkeältä on parin vuoden aikana muuttunut lähes merkityksettömäksi. Aiemmin voimaharjoittelun tavoite on ollut komea, fyysinen olomuoto ja sittemmin ulkonäkökeskeisyys onkin vaihtunut kehon toiminnallisuuden vahvistamiseen. Tai toisinpäin.
Laput silmillä ei välttämättä kannata paahtaa “läpi harmaan kiven” vaan pysähtyä aina väliajoin tunnustelemaan, että onko tämä edelleen relevantti minulle? Olenko itse muuttunut?
Opitko jotain?
Vaikka asetettu tavoite ei toteutunut, niin jäikö silti jotain käteen? Opitko jotain itsestäsi, tavoitteen asettamisesta, tekemisestä, ajankäytöstä, prokrastinaatiosta, epäonnistumisesta?
Sen sijaan, että kokisi tämän epäonnistumisena, niin voisi ajatella että tavoite olikin oppia prosessista. Ja tällä kertaa löytyi tapa, millä ei päässyt tavoitteeseen.
Ehkä se ei ole niin vakavaa?
Ehkä kaikkien itselle omaan elämään ja tekemiseen liittyvien tavoitteiden asettaminen ja niiden toteuttamisen ei tarvitse olla liian vakavaa? Ei tarkoita etteikö asioita voisi ottaa tosissaan ja tehdä parhaansa, mutta loputon itseruoskinta ei välttämättä ole se juttu minkä avulla jaksaa vääntää vanhoille päiville saakka. Armoa, saatana.
Kiitoksia Marko kysymyksestä!
Jos mielessä on jotain liittyen alussa mainittuihin teemoihin, niin kommentoi tai lähetä sähköpostia.
Kirjoittaja on sertifioitu coach ja tällä hetkellä työkseen auttaa tiimejä, asiantuntijoita ja johtajia toimimaan paremmin (työ)elämässä. Myös asettamaan ja saavuttamaan niitä tavoitteita.
Miltä kuulostaa seuraava? Pitää aloittaa elämäntapamuutos/laihduttaminen/liikunta/joku muu. Sitten asettaa tavoitteen, joka on voimien tunnossa asetettu vähän liian kovaksi. Tämän jälkeen rimpuillaan pakon edessä jonkun aikaa, kunnes tavoite jää tekemättä ja sitten loppuu koko homma. Ehkä vielä ajatus sen jälkeen, että myöhemmin sitten uusiksi ja “tosissaan.” Kuinka moni tunnistaa tälläisen toimintamallin?
Ainakin itselle on saattanut muutaman kerran käydä jotenkin noin.
Yritysten ja erehdysten kautta omalla kohdalla kuitenkin toimivampi lähestyminen on
hyväksyä, että muutos ottaa aikansa
välillä ei mene suunnitelmien mukaan
Hyvänä esimerkki on ystävä, joka aloitti uuden vuoden aikaan tupakkalakon. Juteltiin tammikuussa ja hänellä oli huoli, että kuitenkin tulee polttaneeksi jossain kohtaa ja lakko jää sitten siihen. Mietittiin, että hän voisi lopettaa lakon yhdeksi illaksi ja jatkaa sitten välittömästi sen illan jälkeen. Rupateltiin uudestaan maaliskuun puolessa välissä ja kaveri totesi iloisena, että hyvin on lakko pitänyt kun on kahdeksi illaksi sen keskeyttänyt. Silloin oli laskurin mukaan polttamattamia päiviä 75 (oikeasti siis 73) ja rahaa oli säästynyt yli 350 euroa.
Vanha ajatus olisi ollut, että lakko loppuu ekaan repsahdukseen ja se oli sitten siinä. Uusi joustavampi ajatus sallii pienen takapakit ja sitten taas jatketaan.
Liikunnan lisäämisessä sama juttu. Jos aiemmin on liikkunut satunnaisesti vaikkapa 3 kertaa kuukaudessa ja ottaa tavoitteeksi “liikunnallisen elämäntavan” ja vaikkapa liikkua 3 kertaa viikossa.
Jos tekee kuten ennen, niin liikuntakertoja tulee puolen vuoden aikana 18. Jos liikkuu tavoitteen mukaisesti kolme kertaa viikossa, niin kuukaudessa tulee 12 kertaa ja puolen vuoden aikana liikuntakertoja jo 72.
Koska melko varmasti puolen vuoden aikana tulee kaikenlaista flunssaa, kiirettä ja muuta “elämää” niin tuo kolme kertaa ei onnistu aina. Jos vaikkapa joka toinen kerta jää viikon liikunnat kahteen. Silloinkin kuukauden aikana liikettä tulee 10 kertaa. Puolen vuoden aikana 60. Edelleen entisen verrattuna yli kolminkertainen määrä.
Vuoden aikana ero kasvaa entisestään. Ennen olisi liikkunut 36 kertaa ja uudella tapaa 120. Jos miettii “liikunnallista elämäntapaa” tavoitteena, niin veikkaan että ero kyllä tuntuu jos vuoden aikana liikkuu yli 100 kertaa. Ehkä liikunnasta alkaa jo tässä kohtaa tulla oikeasti tapa, jolle löytää jo mielelläänkin lisää tilaa kalenterista?
Ja tämä siksi, että hyväksyy “epäonnistumiset” sinne tänne ja jatkaa silti tekemistä.
Saman sallivuutta ja pidemmän ajan muutosta voi miettiä myös moneen muuhun asiaan. Pari karkkipussia vähemmän viikossa, pari kymppiä säästöön kuukaudessa, muutama kerta viikossa kasvisruokaa, kaksi lukukertaa viikkoon jne.
Vielä helpommalta tuntuu, jos lakkaa miettimästä näitä “epäonnistumisina” vaan ihan normaalina elämänä. Yleensä onnistuu, joskus ei. Ja huomenna on taas uusi päivä.
Vaikka olemme oppineet tekemään työtä koko ajan paremmin uusien viestintävärkkien, projektienhallinnan ja johtamiskehysten avulla, niin työelämä tarvitsee siitä huolimatta lisää ennen kaikkea rakkautta.
Kun puhun rakkaudesta työelämässä, niin tarkoitan sillä ennen kaikkea psykologisesti turvallista työkulttuuria. Tämä asia pitää nostaa esille siksi, että hyvä työkulttuuri ei rakennu itsestään, vaan sitä pitää vaalia ja kehittää kuten yrityksen erilaisia palveluita ja tuotteita.
Työelämän rakkaus ei tarkoita tässä tapauksessa romanttista rakkautta tai multi-ihanaa hippien halausrinkiä, vaan kyse on turvallisen ilmapiirin kehittämisestä, jonne työntekijät saavat tulla kokonaisina ihmisinä.
Tämä tarkoittaa luonnollisesti hyvää ja ystävällistä käytöstä duunikaverien kesken, mutta se myös tarkoittaa työpaikan taitoa käsitellä konflikteja ja kehittää aidosti vaativia asioita.
Konkreettisesti tämä tarkoittaa esim.
Minun ei tarvitse peitellä virheitäni. Työyhteisö hyväksyy, että kaikki tekevät virheitä ja niistä on mahdollisuus oppia.
Minä voin olla eri mieltä esimiehen ja muiden työntekijöiden kanssa. Kaikki osaavat keskustella asiasta ja keskustelulle löydetään aikaa.
Voin kysyä myös “tyhmiä” kysymyksiä. Usein muutkin miettivät ja kaipaavat vastauksia.
Voin tulla väsyneenä töihin ja tuoda sen panoksen, joka sinä päivänä on annettavissa. Työkaverit ymmärtävät, että töissä käy kokonaisia ihmisiä, joilla voi olla välillä raskasta siviilipuolella.
Uskallan pyytää apua ilman, että joudun pelkäämään mahdollisia seuraamuksia. Joskus työtaakka voi kasvaa pyytämättä ja yllätyksenä isommaksi kuin yksi ihminen pystyy hoitamaan.
Voin luottaa, että myös muut uskaltavat kertoa yhteisiin tavoitteisiin liittyvistä asioista. Vain tiedossa oleville asioille voi tehdä jotain, mutta jos kukaan ei kerro niistä, niitä ei voi korjata.
Kohtelen toisia inhimillisesti enkä yritä nolata tai kiusata toisia. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys.
Inhimillisyyden tunnustaminen töissä ei tarkoita, että työ muuttuisi hassuksi harrasteluksi, jota tehdään silloin kun siltä tuntuu, vaan sitä että jos firman suurin hyöty tulee yhdessä oppimisesta, niin se on huomattavasti helpompaa kun ei tarvitse “puristaa mailaa paska jäykkänä”, vaan voi rohkeasti yrittää, ehdottaa ja mahdollisesti epäonnistua. Tämän kautta on mahdollisuus oppia haastamaan itseään ja omaa ajatteluaan.
Miten sinä voit osallistua paremman työkulttuurin rakentamiseen?
Kannusta kysymään ja haastamaan vallitsevia mielipiteitä. “Tämä nyt vaan on aina ollut näin” on hyvä merkki, että vallitsevaa ajatusta ei ole haastettu tarpeeksi. Haasta myös itse!
Löydä aikaa kahvittelulle. Vapaamuotoinen keskustelu tuottaa helpommin ymmärrystä aiheesta sekä ihmisestä. Työkaverista tulee resurssin sijaan ihminen.
Kerro omista virheistäsi ja mitä olet niistä oppinut.
Kysy vaihteeksi mitä kuuluu ja KUUNTELE, ennenkuin hyökkäätte päivän tehtävien pariin.
Onko sinun työpaikallasi rakkautta? Jos ei, niin millaista rakkautta sinne tarvitaan? Koska kehitän parempaa työkulttuuria, niin kuulen myös mieluusti palautetta. Tai kerro jos olet eri mieltä. Saat olla myös väärässä.
Kirjoittaja kyselee työkseen ja kannustaa kaikkia kysymään lisää kysymyksiä sekä töissä ja vapaa-ajalla. Myös niitä tyhmiä ja vaikeita kysymyksiä.
Tavoitteet on asetettu ja suunnitelmat pohdittu, enää pitäisi toteuttaa. Mutta.. kun.. ei… Ja just nyt on vähän kaikenlaista. Ja olokin on vähän huono ja…
Mistäs siis kiikastaa? Jotta asian voisi korjata, pitäisi ensin tietää että mitä alkaa korjaamaan ja miten.
Tässä muutama oma huomio kolmesta kohdasta, missä voi olla aloittamisen (toimeenpanon) ongelma ja mitä niille voisi tehdä.
1) Toteutus.
Tavoite on asetettu ja suunnitelmakin toimii, mutta aina kun hetki koittaa, niin alkaa väsyttämään ja mieli keksii syitä, miksi ei just nyt ole hyvä.
Esimerkiksi itse olen laittanut tavoitteeksi paremman kunnon, jonka olen miettinyt tarkemmiksi ja tavoiteltaviksi mittareiksi ja purkanut viikottain tehtäviksi liikuntatuokioiksi. Mutta treenipäivänä tai oikeastaan vähän ennen treeniä aina kummasti väsyttää tai vasemman jalan pikkuvarpaassa on outoa kipua. Lisäksi “järkisyistä” mietin, että ei kyllä liian hyvään kuntoon kannata treenata, koska paidat repeävät isoista muskeleista tai sitä voi addiktoitua harjoittelusta ja sitten kaikki aika meneekin salihommiin. Tai ehkä nyt pitäiskin ottaa lepopäivä, koska.. se vois olla hyvä…
Ongelma voi olla myös tavoitteessa tai suunnittelussa (niistä seuraavaksi lisää) tai sitten kyse on vain siitä, että ei huvita toteuttaa ennakkoon tehtyä suunnitelmaa. Ja tämä on kyllä ihan inhimillistä. Mieluummin sitä hetkessä eläen valitsee todennäköisesti punkun kuin puntin. Ottamatta vielä kantaa tavoitteeseen tai suunnitteluun, niin tämä on se kohta kun harjoitetaan paljon puhuttua “itsekuria” eli jos ei ole pää kainalossa tai miesflunssa iskemässä, niin trikoot päälle ja kyykkäämään. Jos ei ole supersuurtulipaloa töissä tai siviiilissä, niin lenkkarit jalkaan ja hölkälle.
Vaikka itsekurin voi nähdä jonakin harvinaisena superkykynä, johon vain todella teräksinen mielenlaatu kykenee, niin itse ajattelen sen ennemmin Woody Allenin lainauksena:“80% of success is just showing up”
Eli toteuta suunnitelmaa.
2) Suunnittelu
Tavoite on edelleen kunnossa ja treenitkin tulee hoideltua, mutta pidemmn ajan kuluessa jokin alkaa tökkiä. Vaikka treenin ei nyt aina tarvitsekaan olla hauskaa, niin nyt se ei ole sitä oikeastaan ollenkaan. Samaan aikaan tuntuu, että itse treenin toteuttaminen vie paljon aikaa tai vaivaa.
Esimerkkinä oma kokemus tuli aamuisesta saliharjoittelun toteuttamisesta. Kalenteriin helppo sijoittaa ennen työpäivää, mutta jatkuva toteuttaminen vaatii monen asian onnistumista. Ajoissa nukkumaan, ajoissa ylös, ei merkittävää ruuhkaa eikä varsinkaan aamupalaveria odottamassa treenin jälkeen.
Korjausliikkeenä aamutreenit voi olla kalenterissa silloin kun ei ole aamupalaveria tiedossa tai treeni voi olla lyhyempi. Yllättäen myös iltapäivissä ja illoissa on aikaa, jota voi käyttää harjoitteluun. Ooh!
Tavoite on edelleen olemassa, suunnittelua on korjattu ja toteuttaminenkin onnistuu. Mutta aikaa on jo kulunut ja tekeminen maistuu.. puulta.
Kun on toteuttanut suunnitelmaa määrätietoisesti jo muutamia kuukausia ja tuntuu, että ei oikein nappaa, niin silloin on hyvä hetki ottaa pieni hetki ja miettiä mitäs sitä olikaan tekemässä ja miksi.
Siinä missä itsekurilla hyppää yhden päivän tai viikon heikon hetken yli ja hyvä suunnittelu auttaa taas hetken verran eteenpäin, niin vielä pidemmän ajan motivaation pitäisi tulla tavoitteesta, jota kohti oikeasti haluaa mennä.
Kun on ensin vilkaissut suunnitelmaa ja huomannut, että harjoittelussa on sopivaa vaihtelua, kevennettyä viikko ja tarvittavia vapaapäiviä, niin sitten on hyvä muistuttaa itselleen, että miksi tätä nyt halusikaan tehdä ja kokeeko sen edelleen tärkeäksi.
Miksi siis haluaa olla paremmassa kunnossa?
Olen huomannut, että omat ajatukset tuon tiimoilta on pyörinyt sekalaisesti välillä “ihan vaan olla vähän energisempi” ja “näyttää hyvältä viinijoogakuvissa” tai “kaataa auto paljain käsin” ja “hölkätä Rovaniemelle” eli kaikenlaista sekavaa riippuen päivästä ja hetkestä.
Mutta ehkä ihan siellä perustalla kuitenkin on ajatus, että pysyisi toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään. Keski-ikä kuitenkin jo kolkuttelee ja totuus on, että ikääntymisen vaikutuksia alkaa tulla jossain kohtaa. Jos pystyisi hidastamaan niitä jonkin verran ja pysymään muutenkin aktiivisena (veikkaan, että jos aikoo olla aktiivinen vanhempana, niin se on helpompaa kun on aktiivinen jo nuorempana) ja toivottavasti luottavaisena elämään ilman suurta katkeruutta. Tämän eteen on toki hyvä tehdä muutakin, mutta kun pitää itsensä just sopivasti kunnossa, niin eiköhän ne muutkin asiat onnistu.
Uudenvuodenlupaukset ovat nykyään pilke silmäkulmassa veisteltyjä heittoja, missä lähinnä luvataan, että ei luvata mitään tai jotain muuta yhtä omaperäistä. Tai sitten vaikka uutena vuotena lupauksia miettinyt blogin kirjoittaja, joka miettii että saisikohan nyt viimeinkin tänä vuonnä asiat tolalleen ja takaisin sen aktiivisemman elämäntyylin, jossa treeni ei ollut vain suuri sattuma kalenterissa vaan rutiini, jota toteuttamalla oli antoisaa väkevöittää kehoa ja mieltä. Ja jos viimeinkin opiskelisi syömään fiksummin, jotta olisi reipas olo pitkin päivää eikä vain aamupäivän kahvipannullisen jälkeen. Sekä vielä jos näiden temppujen yhteisvaikutuksesta tipahtaisi muutama kilo ihan vaikka terveyttä edistellen. Ja kaiken päälle jos saisi luettua 50 kirjaa tänä vuonna, jotta voisi vähän päteä twitterissä. Mutta miten ihmeessä?
Mitä ihan oikeasti haluat?
Jos kaverisi haluaa “laihduttaa pari kiloa” tai “lopettaa sokerin käytön” niin onneksi olkoon hänelle. Nyt kuitenkin pitäisi selvittää, että mitä itse haluaa. Jos se liittyy jotenkin painonhallintaan, elämäntapoihin, uusiin taitoihin tms niin pitäisi koittaa kysyä, että miksi.
Avasinkin jo hieman omaa tavoitetta aktiivisemmasta elämästä ja syömisen opettelusta. Miksi sitten tavoittelen näitä? Enkö ole tyytyväinen itseeni, hyväksy ja rakasta itseäni tälläisenä kuin olen?
Hyväksi onneksi olen kyllä ihan terveesti itserakas ja nämä tavoitteet eivät kosketa oman itseni hyväksymistä. Suurin syy taustalla on jopa vähän tylsästi terveyden edistäminen. Vaikka kuinka tekisi mieli vastustella, niin omalla kohdalla pieni painonpudotus tullee edistämään terveyttä. Ja kun se tapahtuu opettelemalla syömään vähän paremmin, niin todennäköisenä seurauksena riskit elintasosairauksiin pienenee. Ja jos siihen vielä lisää viikkotasolla annoksen reipasta liikkumista, niin toiveissa on että tässä pysyy keski-ikää lähestyvässä kategoriassa vielä jonkun tovin.
Toinen motivaattori liittyy aktiivisuuteen. Vaikka onkin mukavaa rojahtaa sohvalle iltaisin rankan työpäivän jälkeen meditoimaan netflixin avulla facebookin feediä selaillen, niin illan tunneilla voisi olla jotain fiksumpaakin tekemistä. Ehkä?
On sitten se oma muutoksen syy mikä tahansa, niin sen pitäisi olla sellainen, että se motivoi jatkamaan tekemistä myös niiden hetkien yli kun ei ole aikaa, ei jaksa tai muuten vaan ei huvita.
Aiempi oma kokemus on osoittanut, että itse tekemisen voi aloittaa kyllä ilman isompaa tavoitetta. Mutta pitää varautua, että sen jatkuminen voi hidastua tai loppua, jos suurta syytä jatkamiselle ei ole keksinyt itselleen.
Alla on nelivaiheinen menetelmä nimeltä PDCA (Plan-Do-Check-Act) joka on yleisemmin tunnettu liiketoiminnassa metodina, jolla parannetaan tuotteita ja palveluita. Tämä on myös erinomainen tapa tarkastella ja parantaa omaa tekemistä kohti niitä haluamiaan tavoitteita.
1.Suunnittele miten etenet
Kun on keksinyt mitä haluaa, pitäisi keksiä seuraavaksi, että miten sitä kohti etenee. Esim. jos tavoite liittyy elämäntapojen muuttamiseen, niin mitä se oikeasti tarkoittaa? Mitä syön enemmän, mitä vähemmän, miten usein syön? Jos se tarkoittaa syömisten suhteen sitä tai tätä, niin kuinka usein pitää käydä kaupassa ja koska kokkailla? Liittyykö tähän liikuntaa? Millaista, koska, kenen kanssa? Jos varaan aikaa liikuntaa näin paljon, niin mitä jätän tekemättä ja olenko valmis luopumaan toisista asioista viikoksi, kuukaudeksi vai vuodeksi?
Kun suunnitelmaa tekee, saattaa iskeä pieni harhainen ahneussokeusripuli, jossa esimerkiksi rauhallisen konttorityöläisen liikunnan aloittaminen näyttääkin tämän ensimmäisen suunnittelun jälkeen kalenterista huippu-urheilijan viikkosuunnitelmalta. Oma kokemus tästä on, että mieluummin ensin sopivan vähän tekemistä, johon on mukava lisätä onnistumisten myötä kuin jättää pois asioita, koska ei ehdi tai pysty.
Pienet askeleet ovat tässäkin salaisuus isoihin onnistumisiin. Vaikka iso tavoite voi olla se kuu taivaalta, niin ensimmäinen tavoite voi olla vaikkapa pieni vähennys herkkujen naposteluun. Jos aiemmin jälkiruokaa ahmi viitenä päivänä viikossa, niin muutos voisi olla jättää herkku väliin 1-2 päivänä. Ja siitä sitten edetä totutellen seuraavaa askelta kohti.
Suunnitelman lisäksi kannattaa varautua myös kaikkeen yllättävään kuten maanjäristyksiin, tulivuoden purkauksiin, lakkoihin ja sähkökatoksiin. Elämä yllättää joskus ja hieno suunnitelma jää siltä kerralta toteutumatta. Ulkospinning ei onnistu kun kumi on puhki tai kaupassa on vain karvaisia banaaneja ja ruskeita kurkkuja. Mieti ennakkoon mitä teet kun kaikki ei suju tahtosi ja suunnitelmasi mukaan.
2. Toteuta suunnitelmaa. Toteuta suunnitelmaa muutama viikko tai itsellesi sopiva ajanjakso.
3. Tsekkaa miten meni Ota pieni hetki ja hengähdä. Katso hieman mennyttä tekemistä ja arvioi, että miten meni noin niinkun omasta mielestä. Suunnitelmassa oli esim. tietty määrä treeniä, tuliko kaikki tehtyä? Oliko kaikessa hyvä tekemisen meininki vai tuntuiko väsymystä? Jos teet seuraavat pari viikkoa samalla tavalla, niin jaksaako? Voiko ottaa lisää? PItääkö jättää pois? Jäikö aikaa muulle elämälle? Saiko nukuttua? Liittyikö se ylipäätään tekemiseen? Tuliko yllätyksiä ja jos, niin miten niihin tuli reagoitua? Jos ole luopunut jostain, niin kaipaanko sitä takaisin nyt tai ehkä kuukauden päästä?
4. Muuta suunnitelmaa tarvittaessa. Huomiot edellisestä kohdasta ja pieniä muutoksia suunnitelmiin. Yks treeni vähemmän, toinen treeni rauhallisemmin, bussimatkoille tietokirjoja mammuttiromaanien sijaan.
Mistä sitten tietää, että muuttaa oikeaan suuntaan? Ei välttämättä tiedäkään. Kokemus opettaa ja hyvä puoli, että seuraava tsekkaus on taas hetken päästä, jolloi voi arvioida uusiksi omaa muutostaan ja tehdä tarvittaessa taas muutosta.
Ajatustapa on kokeilla ja oppia pienistä muutoksista mitkä toimivat ja mitkä ei. Matka kohti tavoitteeseen kuljetaan pieni askel ja muutos kerrallaan.
Siiinäpä se. Vielä meta-tason vinkkinä voi antaa, että tätäkin menetelmää voi kokeilla jonkin aikaa ja jos havaitsee, että ei toimi / toimii jotenkuten, niin siihenkin voi tehdä sellaisia viilauksia, jotka auttavat itseä tekemään asioita kohti omaa tavoitettaan.
Kirjoittaja on keski-ikää lähestyvä ketteröisijä, joka opettelee mm. lisäämään kasviksia ruokavalioon ylläolevin keinoin.
Muistelen, että joitain vuosia takaperin olisin ollut valmis luopumaan melkein kaikesta, jos olisin voinut olla onnellinen.
Onnellisuus oli silloin ajatus, joka etäisesti muistutti tuntemattoman rantakuvaa instagramissa, missä nostetaan maljaa kauniiden ihmisten kanssa. Facebookissa kaverin innostunut ylistyslaulu uudesta projektista tai puolituttavan multihehkutus kuinka duuni voi olla niin ihanaa. Tai kenties blogipostaus, jossa on 34 kuvaa valkoisesta asunnosta, jossa on valkoisia tyynyjä valkoisella sohvalla, jossa hymyillen syödään mysliä ja kerrotaan miten energinen olo on aamujumpan jälkeen.
Onnellisuus oli myös jokin tunne, joka välittyi toisten ihmisten koiranpentumaisesta innostuksesta “unelmien toteuttamisesta” tai yleisesti hoetusta kiitollisuusmantrasta, kuinka hyvä on just nyt. Tässä. Hetkessä. Vain. Olla.
Tätä minäkin olisin halunnut. Käytännön ihmisenä en tietenkään valkoista sohvaa valkoisilla tyynyillä, mutta muuten kyllä. Minäkin halusin olla onnellinen, minäkin halusin hehkuttaa, minäkin halusin olla innostunut ja matkustaa maailman ääriin, rannalle kasaamaan kivitornia ja kertomaan miten kiitollinen olen. Siellä. Siinä. Hetkessä. Päivän. Kaljaa. Juoneena.
Mutta ei.
Tuon onnellisuuden sijaa minä heräsin aamuisin apaattisena ja vaelsin väsyneenä töihin, missä askartelin asioita joita muut ihmiset joskus ymmärsivät enemmän ja joskus vähemmän. Ei suuria tuuletuksia sosiaaliseen mediaan eikä nyt varsinkaan onnellisuutta muille jaettavaksi. Same shit, different day.
Miksen saa olla onnellinen? Mikä minussa on vikana?
Myöhemmin olen oivaltanut, että ei minussa ollutkaan vikaa. Se mitä kuvittelin onnellisuudeksi, oli pieni pintaraapaisu muiden ihmisten kokonaisesta elämästä. Heidän hetkessä oleva kiva fiilis jostain, joka oli jaettu myös muille katseltavaksi.
Sitten elämä keksi opettaa minulle onnellisuutta kovemmalla kädellä ja heitti eteeni tragedian, joka pakotti pohtimaan elämää ja onnellisuutta uusiksi.
Todella lyhyen ajan sisään menetin lähiomaiseni ja olin itse kolarissa, jossa olisi voinut käydä huonomminkin.
Mutta ei käynyt. En kuollut, joten olin elossa. Kauanko vielä? En tiedä, mutta tuli etiäinen, että jäljellä olevia päiviä ei kannattaisi ainakaan käyttää onnellisuudesta murehtimiseen.
Jos aiemmin olin aamuisin herännyt jo valmiiksi väsähtäneenä, niin pian huomasin, että ehkä kuitenkin on ylipäätään kiva herätä.
Se mikä aiemmin oli ollut se harmaa ja ahdas arki alkoi näyttäytyä miellyttävän tasaisena mahdollistajana mielekkäälle elämälle. Pieniä oivalluksia ja parempaa ymmärrystä monesta asiasta. Kuinka paljon mahtavia ihmisiä on ympärillä. Työpaikka, jossa pääsee haastamaan itseään ja muita. Edelleen mahdollisuus tavoitella ja kokeilla uusia asioita. Katto pään päällä ja pehmeä sänky. Jääkaapissa aamupalaa. Toimintakykyinen ja toistaiseksi elossa.
Onnellisuus ei ollutkaan jatkuva hyvänolon tunne, kun katselee maailman kauneinta auringonlaskua upeimmalla rannalla isoimmassa vuoristoradassa nousuhumalassa euforiaperäruiskeen saaneena.
Onnellisuus ja sen tavoittelu unohtui ja tilalle tuli tyyneys omaa arkeen ja tekemiseen. Hyväksyminen nykyistä tilannetta kohtaan ja jotain kantavia ajatuksia tulevaisuuden tekemiseen.
Olenko nyt siis onnellinen?
En tiedä, mutta teen koko ajan enemmän asioita, joita koen mielekkääksi, hyväksyn että joskus känkkäränkkä käy kylässä ja arki tuntuu enimmäkseen ihan mukavalta.
