Rodos, mitä tehdä ja missä syödä – matkustaminen koronan aikaan

Vanhus ja meri

En edes tiennyt miten paljon olin odottanut tätä reissua. Kun koronan isompi vaikutus alkoi selkiytymään, mietin että onkohan reissaamiset nyt sitten reissattu. Vaikka lähes koko ajan onkin ollut jonkinlainen matkustusmahdollisuus, niin en oikein pitänyt mielekkäänä reissussa jatkuvaa testaamista tai arvaamattomia varotoimikaranteeneja. Yllärinä sitten viettää koko loma jossain paikallisessa valvontahotellissa kylmiä keittoja lusikoiden.

Vaikka tilannehan on edelleen päällä, niin tiukkojen rajoitusten purkaminen, laajat rokotukset, buusterit ja ehkä jonkinlaiset maltilliset turvatoimet oman varovaisuuden lisäksi alkoi lisäämään ajatusta, että ehkä nyt voisi olla mahdollisuus toteuttaa pieni aurinkoloma. Vähän myös mielessä ajatus, että entä jos hetken päästä onkin taas uusi variantti ja maailma muuttuu taas varovaisemmaksi? Jos ei nyt, niin koska sitten?

Kaipasin ja olen aiemminkin kaivannut, että samalla lomalla pääsee helposti lillumaan riittävän lämpimään mereen, loikoilemaan rannalle, herkuttelemaan hyvällä ruualla ja jos mahdollista niin käppäilemän jonkinkokoiseen kaupunkiin tai vastaavaan. Vaikka alkukevät ei ehkä vielä ihan lämmitä merta mieluisaksi, niin kiitos avantouinnin, kaikkiin vesiin tohtii nykyään mennä eikä tämäkään kohde ollut poikkeus vaikka vesi hieman lämpimämpää olisikin saanut olla.

Kohteeksi valikoitui siis Rodos, jonne pääsi suorilla Finnairin lennoilla. Hieman ennen sesonkia, jolloin paikka ei olisi ehkä ihan tupaten täynnä, mutta jo sopivassa määrin ravintoloita auki ja riittävän lämmintä “aurinkolomaksi”. Rantailun lisäksi myös mahdollisuutta muuhunkin toimintaan, mitä nyt viikossa ehtii ja huvittaa.

Rodoksella hotellissa sekä kaikissa ravintoloissa henkilökunnalla oli maskit. Vanhassa kaupoingissa kierrellessa maskeja oli myös runsaasti, osalla välillä roikkuen leuan alla. Turisteilla melko vaihtelevasti. Kauppoihin sisään mentäessä henkilökunta muistutti maskista ja joissain paikoissa jopa piti vilauttaa koronapassia. Jollain tapaa varovaisuus oli siis läsnä kohteessa koronan suhteen.

Tässä jotain kokemuksia mitä viikon aikana tuli kokeiltua.

Auton vuokrauksen mainostettiin olevan halpaa. Hotellin kautta onnistui saada mutkattomasti Fiat Panda ja vuokra oli 37 euroa /pvä. Halvemmallakin olisi kenties saanut, mutta helppous voitti tässä kohtaa.

Tiet ovat melko hyväkuntoisia, liikenne maltillista ja aurinkoinen ilma kutsuu mutkaisille kukkuloille tiirailemaan vaihtuvaa maisemaa. Radiossa vielä paikallinen iskelmä/rock/pop/mikä lie antaa autenttisen tunnelman.

Kun auto on alla ja baana auki, niin helposti voi ottaa myös muutaman kohteen minne huristella. Lindos nousee varmaan useimmiten esille nähtävyytenä, jota suositellaan. Jos jopa sesongin ulkopuolella ruuhkainen ja ahdas valkoinen kylä, ylihintainen turistikrääsä ja rujot kukkulan rauniot houkuttelee, niin mikäs siinä. Muuten tämän paikan voi ohittaa huoletta.

Sitä vastoin Lindoksesta kun jatkaa pienen hetken vielä etelään, niin vastaan tulee pieni Pefkin kylä jossa jonkun mainoksen mukaan on Rodoksen paras ranta. Määritelmä varmaan vaihtelee, mutta Pefkin ranta oli oikein pehmeähiekkainen verrattunan moneen muuhun, hieman kivisempään vastineeseen. Kun päivää oli siunattu vielä hyvällä auringonpaisteella, niin täällä olisi helposti lekotellut vaikka koko päivän. Lähistöllä myös useampaa ravintelia, joista löytää sitten paikalliset ja muutkin herkut maisteltavaksi.

Pefki beach

Sisämaahan kukkulan viereltä kurvaillessa voi löytää itsensä Embonaksesta, joka on sympaattisen oloinen pieni kylä, jossa on useampia viinituottajien paikkoja, joilla jatkuvat ilmaiset tastingit. Ravintoloita näytti olevan myös sopivissa määrin, joten täällä voisi myös helposti istahtaa pitkäksi iltapäiväksi syömään ja juomaan. Ehkä jopa yöpymään, jos kuskin valinta tuottaisi ongelmia.

Embonas

Rodokselta paatti, jolla pääsee reilussa tunnissa uinuvalle Symin saarelle n. 30 euron hintaan. Lyhyen visiitin aikana ehti syödä hyvin, käppäillä lahden poukamaa, johon kylä oikeastaan on asettunut sekä lojua pieni hetki rannalla ja käydä uimassa.

Symi

Juoksukengät jalkaan ja hölkkää jollekin Rodoksen kukkuloista. Kaupungin vierestä löytyy St. Stephen Hill, jonka päälle talsii huonompikuntoinenkin ja josta on hulppeät näkymät joka suuntaan. Huipulla voi pistää vaikka jalalla koreasti.

Rodos

Kasvisravintola, joka oli juuri hieman uusinut listaansa. 18 euron menulla 6 ruokalajia sekä jälkkäri oli melkein ryöstö ja ravintolasta lähtee täydellä vatsalla. Suositus myös sekasyöjälle.

Ravintolan facebook-sivu

To Marouli

Hieman yllärinä valitsin pastan, joka osoittautui kutakuinkin ihan parhaisen joukkoon mitä olen ravintoloissa syönyt. Kysyttäessä onnistui myös säätämään tulisuuden astetta 1-10 jossa 7 antoi oikein kivan napakkuuden. Palvelu oli myös oikein ystävällistä ja tänne menisi helposti uudestaan.

Ravintolan sivut.

Tamam

Kaikki suositeltava paikat olivat matalan kynnyksen paikkoja, niin myös tämä vaikka tämän viikon ajalta olikin fiinein. Risottomenu useampi ruokalaji, jonka kruunasi rapurisotto. Tällä voisi helposti ahmia itsensä tainnoksiin.

Tripadvisor-sivut

Hotellin vierestä löytyi pikkuinen tavalliseen omakotitaloon rakennettu persoonallinen ravintola, joka yhdisteli kreikkalaisia makuja hieman luovasti. Pääruokien sijaan tällä kertaa tilatuksi tuli alkupalaa useamman verran, joissa olivat maut kohdillaan. Uunissa kärtsätty feta, jonka päällä on hunajaa pitäisi kieltää lailla, koska aiheuttaa riippuvuutta herkullisuudellaan.

Ravintolan facebook-sivut

Viimeisen illan yllätysvalinnaksi tuli hotellin lähistöllä ja monasti ohitettu sympaattisen näköinen pieni kuppila. Sympaattinen emäntä suositteli erilaiset kala-annokset ja alkupalat ja täällä olisi voinut jatkaa syömistä vielä pitkään tunnelman ja pelkkien makujen vuoksi. Tämän jälkeen kelpasi pyöriä takaisin hotellille mahan viereen.

Ravintolan tripadvisor

Usein ruuan jälkeen keittiöstä saapuu yllätyksenä jonkinlainen jälkiruoka, joka voi vaihdella jätskistä leivonnaiseen tai pieneen viinapaukkuun.

Oma matkustelu oli jäissä koronan aikana, mutta toiveissa on, että reissaamista pääsisi vielä toteuttamaan jollain tapaa. Erityisesti lämpimät kohteet, joissa pääsee meren rannalle helposti ja löytyy muutakin puuhaa, olisi mieleen.

Vuosi sitten mies pudotti painostaan 10 kiloa. Ovatko kilot pysyneet poissa?

Viime keväänä tiputtelin painoa n. 10 kiloa suht lyhyessä ajassa. Tätä ainakin muutama kommentoi, että oikeaa onnistumista pitää katsoa sitten vuoden tai muutaman päästä, että ovatko kilot pysyneet poissa. Pudottaminen lienee helppoa, varsinkin jos on ollut jollain kitukuurilla, mutta pysyvä painonhallinta vaatii toimivia muutoksia arkeen.

Kilot tosiaan lähtivät aika pienellä vaivalla, enkä kokenut että olisin rajoittanut elämääni valtavasti. Ja nyt kun on reilu vuosi mennyt, niin kilot ovat tosiaan pysyneet poissa. Pienehköä muutaman kilon heilumista on tapahtunut sekä alas että ylös riippuen kaikenlaisista valinnoista ja sattumista, mutta pysyvästi painoa ei ole tullut takaisin. 

Hauska myös huomata, että vaikka pudotettavaa voisi olla edelleen ainakin se 10 kiloa, niin jo tuon ensimmäisen “rutistuksen” jälkeen ei paino juurikaan enää pudonnut. Jälkikäteen ajateltuna ehkä tuossa tuli jonkinlainen ajatus, että tämähän menee helposti, että nyt vaan odotellaan jatkoa ja toisaalta ehkä suurin motivaatio laski hieman, koska osa paidoista mahtui taas päälle. 

Mitä seuraavaksi? 

Jos mietin omaa motiivia terveyttä ajatellen, niin edelleen voisi mittaroida vielä kiloja. Vaikka 10-15 kiloa lähtisi pois, niin vielä olisi ihan tuhdikkaassa kunnossa ja jos samalla huolehtii lihaskunnosta ja liikkumisesta, niin edelleen pitäisi olla ihan toimintakykyinen, vähän kevyempi, keski-ikää lähestyvä mies.

Kilojen putoaminen on siis mittari, joka osoittaa jollain tapaa että miten uudet tavat esim. syömisessä toimii. Eli hyvää harjoittelua itsensä johtamiseen, miten motivoida itseään tekemään välillä “vaikeitakin” asioita, joiden palkinto ei näy heti, mutta todennäköisesti palkitsee tulevaisuudessa. 

Viimeksi bloggasin vasta lopputuloksen ja nyt vähän juteltuani tuttujen kanssa tuli pientä kannustusta, että miksei tästä etenemisestä kertoisi pitkin matkaa? Tämä voisi olla mielenkiintoista, koska aika moni kamppailee jonkinlaisen elämäntapamuutoksen kanssa ja eteen tulee jos jonkinlaista uskomusta, estettä ja “elämää”. Tästä voisi onnistuessaan saada oivalluksia myös muutkin. Vähemmän jeesustelua ja enemmän omaa kokemusta ja havainnointia. Miksi ei?

Myös hyvinvointimessias J. Jaakkola totesi twitterissä kutkuttavasti.

Treenihommissa hyvä muistaa, että ei kaiken tarvii aina olla haudanvakavaa. ”Taidanpa vetää itteni minttiin, ois ehkä siistiä olla kondiksessa!” niin ei siihen heti tarvii että ”palveleko se sun elämän tarkoitusta, eikö senkin ajan voisi kuluttaa olemalla parempi isä / äiti?”

Tämä resonoi kivasti omaan ajatteluun, että juttuja voi edistää myös sopiva pilke silmäkulmassa, eikä tarvitse aina olla niin paska jäykkänä puristamassa.

Lisäksi jäin miettimään, että mitä se “mintti kondis” olisi? Jotain penkistä, kyykystä ja/vai sopivan sutjakka ulkomuoto ja jaksaa juosta jonnekin?

Voisiko yhdistää fiksun ja maltillisen, pysyvän elämäntapamuutoksen tuon kondiksen tavoittelemiseen?

Koska tämä on nauruversio, niin jatkan vielä tuon miettimistä. Ja kuulen mieluusti ajatuksia tuon tiimoilta! Mitä tavoitellaan ja mitä olisi mielekäs seurata?

Tästä muuten jatketaan vielä! Seuraa jatkoa instassa ja facebookissa.

J

Voisiko kärsivällisyys ja “repsahdusten” hyväksyminen olla muutosten tekemisen suuri salaisuus?

Photo by Ben White on Unsplash

Miltä kuulostaa seuraava? Pitää aloittaa elämäntapamuutos/laihduttaminen/liikunta/joku muu. Sitten asettaa tavoitteen, joka on voimien tunnossa asetettu vähän liian kovaksi. Tämän jälkeen rimpuillaan pakon edessä jonkun aikaa, kunnes tavoite jää tekemättä ja sitten loppuu koko homma. Ehkä vielä ajatus sen jälkeen, että myöhemmin sitten uusiksi ja “tosissaan.” Kuinka moni tunnistaa tälläisen toimintamallin?

Ainakin itselle on saattanut muutaman kerran käydä jotenkin noin.

Yritysten ja erehdysten kautta omalla kohdalla kuitenkin toimivampi lähestyminen on

  • hyväksyä, että muutos ottaa aikansa
  • välillä ei mene suunnitelmien mukaan

Hyvänä esimerkki on ystävä, joka aloitti uuden vuoden aikaan tupakkalakon. Juteltiin tammikuussa ja hänellä oli huoli, että kuitenkin tulee polttaneeksi jossain kohtaa ja lakko jää sitten siihen. Mietittiin, että hän voisi lopettaa lakon yhdeksi illaksi ja jatkaa sitten välittömästi sen illan jälkeen. Rupateltiin uudestaan maaliskuun puolessa välissä ja kaveri totesi iloisena, että hyvin on lakko pitänyt kun on kahdeksi illaksi sen keskeyttänyt. Silloin oli laskurin mukaan polttamattamia päiviä 75 (oikeasti siis 73) ja rahaa oli säästynyt yli 350 euroa.

Vanha ajatus olisi ollut, että lakko loppuu ekaan repsahdukseen ja se oli sitten siinä. Uusi joustavampi ajatus sallii pienen takapakit ja sitten taas jatketaan.

Liikunnan lisäämisessä sama juttu. Jos aiemmin on liikkunut satunnaisesti vaikkapa 3 kertaa kuukaudessa ja ottaa tavoitteeksi “liikunnallisen elämäntavan” ja vaikkapa liikkua 3 kertaa viikossa.

Jos tekee kuten ennen, niin liikuntakertoja tulee puolen vuoden aikana 18. Jos liikkuu tavoitteen mukaisesti kolme kertaa viikossa, niin kuukaudessa tulee 12 kertaa ja puolen vuoden aikana liikuntakertoja jo 72.

Koska melko varmasti puolen vuoden aikana tulee kaikenlaista flunssaa, kiirettä ja muuta “elämää” niin tuo kolme kertaa ei onnistu aina. Jos vaikkapa joka toinen kerta jää viikon liikunnat kahteen. Silloinkin kuukauden aikana liikettä tulee 10 kertaa. Puolen vuoden aikana 60. Edelleen entisen verrattuna yli kolminkertainen määrä.

Vuoden aikana ero kasvaa entisestään. Ennen olisi liikkunut 36 kertaa ja uudella tapaa 120. Jos miettii “liikunnallista elämäntapaa” tavoitteena, niin veikkaan että ero kyllä tuntuu jos vuoden aikana liikkuu yli 100 kertaa. Ehkä liikunnasta alkaa jo tässä kohtaa tulla oikeasti tapa, jolle löytää jo mielelläänkin lisää tilaa kalenterista?

Ja tämä siksi, että hyväksyy “epäonnistumiset” sinne tänne ja jatkaa silti tekemistä.

Saman sallivuutta ja pidemmän ajan muutosta voi miettiä myös moneen muuhun asiaan. Pari karkkipussia vähemmän viikossa, pari kymppiä säästöön kuukaudessa, muutama kerta viikossa kasvisruokaa, kaksi lukukertaa viikkoon jne.

Vielä helpommalta tuntuu, jos lakkaa miettimästä näitä “epäonnistumisina” vaan ihan normaalina elämänä. Yleensä onnistuu, joskus ei. Ja huomenna on taas uusi päivä.

Kirjoittaja onsertifioitu coach ja uskoo, että mielekäs elämä tuottaa myös parempaa työelämää. Lue lisää mitä Antista on sanottu coachina.

Vähemmän stressiä ja just sopivasti kivempaa elämää.
Seuraa facebookissa ja instagramissa.

Työelämä kaipaa lisää rakkautta

Photo by Lewis Roberts on Unsplash

Vaikka olemme oppineet tekemään työtä koko ajan paremmin uusien viestintävärkkien, projektienhallinnan ja johtamiskehysten avulla, niin työelämä tarvitsee siitä huolimatta lisää ennen kaikkea rakkautta.

Kun puhun rakkaudesta työelämässä, niin tarkoitan sillä ennen kaikkea psykologisesti turvallista työkulttuuria. Tämä asia pitää nostaa esille siksi, että hyvä työkulttuuri ei rakennu itsestään, vaan sitä pitää vaalia ja kehittää kuten yrityksen erilaisia palveluita ja tuotteita.

Työelämän rakkaus ei tarkoita tässä tapauksessa romanttista rakkautta tai multi-ihanaa hippien halausrinkiä, vaan kyse on turvallisen ilmapiirin kehittämisestä, jonne työntekijät saavat tulla kokonaisina ihmisinä.

Tämä tarkoittaa luonnollisesti hyvää ja ystävällistä käytöstä duunikaverien kesken, mutta se myös tarkoittaa työpaikan taitoa käsitellä konflikteja ja kehittää aidosti vaativia asioita.

Konkreettisesti tämä tarkoittaa esim.

  • Minun ei tarvitse peitellä virheitäni. Työyhteisö hyväksyy, että kaikki tekevät virheitä ja niistä on mahdollisuus oppia.
  • Minä voin olla eri mieltä esimiehen ja muiden työntekijöiden kanssa. Kaikki osaavat keskustella asiasta ja keskustelulle löydetään aikaa.
  • Voin kysyä myös “tyhmiä” kysymyksiä. Usein muutkin miettivät ja kaipaavat vastauksia.
  • Voin tulla väsyneenä töihin ja tuoda sen panoksen, joka sinä päivänä on annettavissa. Työkaverit ymmärtävät, että töissä käy kokonaisia ihmisiä, joilla voi olla välillä raskasta siviilipuolella.
  • Uskallan pyytää apua ilman, että joudun pelkäämään mahdollisia seuraamuksia. Joskus työtaakka voi kasvaa pyytämättä ja yllätyksenä isommaksi kuin yksi ihminen pystyy hoitamaan.
  • Voin luottaa, että myös muut uskaltavat kertoa yhteisiin tavoitteisiin liittyvistä asioista. Vain tiedossa oleville asioille voi tehdä jotain, mutta jos kukaan ei kerro niistä, niitä ei voi korjata.
  • Kohtelen toisia inhimillisesti enkä yritä nolata tai kiusata toisia. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys.

Inhimillisyyden tunnustaminen töissä ei tarkoita, että työ muuttuisi hassuksi harrasteluksi, jota tehdään silloin kun siltä tuntuu, vaan sitä että jos firman suurin hyöty tulee yhdessä oppimisesta, niin se on huomattavasti helpompaa kun ei tarvitse “puristaa mailaa paska jäykkänä”, vaan voi rohkeasti yrittää, ehdottaa ja mahdollisesti epäonnistua. Tämän kautta on mahdollisuus oppia haastamaan itseään ja omaa ajatteluaan.

Miten sinä voit osallistua paremman työkulttuurin rakentamiseen?

  • Kannusta kysymään ja haastamaan vallitsevia mielipiteitä. “Tämä nyt vaan on aina ollut näin” on hyvä merkki, että vallitsevaa ajatusta ei ole haastettu tarpeeksi. Haasta myös itse!
  • Löydä aikaa kahvittelulle. Vapaamuotoinen keskustelu tuottaa helpommin ymmärrystä aiheesta sekä ihmisestä. Työkaverista tulee resurssin sijaan ihminen.
  • Kerro omista virheistäsi ja mitä olet niistä oppinut.
  • Kysy vaihteeksi mitä kuuluu ja KUUNTELE, ennenkuin hyökkäätte päivän tehtävien pariin.

Onko sinun työpaikallasi rakkautta? Jos ei, niin millaista rakkautta sinne tarvitaan? Koska kehitän parempaa työkulttuuria, niin kuulen myös mieluusti palautetta. Tai kerro jos olet eri mieltä. Saat olla myös väärässä.

Kirjoittaja kyselee työkseen ja kannustaa kaikkia kysymään lisää kysymyksiä sekä töissä ja vapaa-ajalla. Myös niitä tyhmiä ja vaikeita kysymyksiä.

Seuraa paremman työkulttuurin kasvutarinaa instassa ja facebookissa.

Lue myös:

Unohda onnellisuuden tavoittelu!

Mistä puhumme, kun puhumme hyvinvoinnista?

Vaikea aloittaa tekemistä? Onko kyse toteuttamisesta, suunnittelusta vai tavoitteesta?

Photo by Danielle MacInnes on Unsplash

Tavoitteet on asetettu ja suunnitelmat pohdittu, enää pitäisi toteuttaa. Mutta.. kun.. ei… Ja just nyt on vähän kaikenlaista. Ja olokin on vähän huono ja…

Mistäs siis kiikastaa? Jotta asian voisi korjata, pitäisi ensin tietää että mitä alkaa korjaamaan ja miten.

Tässä muutama oma huomio kolmesta kohdasta, missä voi olla aloittamisen (toimeenpanon) ongelma ja mitä niille voisi tehdä. 

1) Toteutus. 

Tavoite on asetettu ja suunnitelmakin toimii, mutta aina kun hetki koittaa, niin alkaa väsyttämään ja mieli keksii syitä, miksi ei just nyt ole hyvä. 

Esimerkiksi itse olen laittanut tavoitteeksi paremman kunnon, jonka olen miettinyt tarkemmiksi ja tavoiteltaviksi mittareiksi ja purkanut viikottain tehtäviksi liikuntatuokioiksi. Mutta treenipäivänä tai oikeastaan vähän ennen treeniä aina kummasti väsyttää tai vasemman jalan pikkuvarpaassa on outoa kipua. Lisäksi “järkisyistä” mietin, että ei kyllä liian hyvään kuntoon kannata treenata, koska paidat repeävät isoista muskeleista tai sitä voi addiktoitua harjoittelusta ja sitten kaikki aika meneekin salihommiin. Tai ehkä nyt pitäiskin ottaa lepopäivä, koska.. se vois olla hyvä… 

Ongelma voi olla myös tavoitteessa tai suunnittelussa (niistä seuraavaksi lisää) tai sitten kyse on vain siitä, että ei huvita toteuttaa ennakkoon tehtyä suunnitelmaa. Ja tämä on kyllä ihan inhimillistä. Mieluummin sitä hetkessä eläen valitsee todennäköisesti punkun kuin puntin. Ottamatta vielä kantaa tavoitteeseen tai suunnitteluun, niin tämä on se kohta kun harjoitetaan paljon puhuttua “itsekuria” eli jos ei ole pää kainalossa tai miesflunssa iskemässä, niin trikoot päälle ja kyykkäämään. Jos ei ole supersuurtulipaloa töissä tai siviiilissä, niin lenkkarit jalkaan ja hölkälle. 

Vaikka itsekurin voi nähdä jonakin harvinaisena superkykynä, johon vain todella teräksinen mielenlaatu kykenee, niin itse ajattelen sen ennemmin Woody Allenin lainauksena:“80% of success is just showing up”

Eli toteuta suunnitelmaa. 

2) Suunnittelu

Tavoite on edelleen kunnossa ja treenitkin tulee hoideltua, mutta pidemmn ajan kuluessa jokin alkaa tökkiä. Vaikka treenin ei nyt aina tarvitsekaan olla hauskaa, niin nyt se ei ole sitä oikeastaan ollenkaan. Samaan aikaan tuntuu, että itse treenin toteuttaminen vie paljon aikaa tai vaivaa. 

Esimerkkinä oma kokemus tuli aamuisesta saliharjoittelun toteuttamisesta. Kalenteriin helppo sijoittaa ennen työpäivää, mutta jatkuva toteuttaminen vaatii monen asian onnistumista. Ajoissa nukkumaan, ajoissa ylös, ei merkittävää ruuhkaa eikä varsinkaan aamupalaveria odottamassa treenin jälkeen. 

Korjausliikkeenä aamutreenit voi olla kalenterissa silloin kun ei ole aamupalaveria tiedossa tai treeni voi olla lyhyempi. Yllättäen myös iltapäivissä ja illoissa on aikaa, jota voi käyttää harjoitteluun. Ooh!

Eli suunnittele ja korjaa suunnitelmaa tarvittaessa, jotta tukee helpompaa toteuttamista. (Olen kirjoittanut aiemmin suunnittelun korjaamisesta)

3) Tavoite

Tavoite on edelleen olemassa, suunnittelua on korjattu ja toteuttaminenkin onnistuu. Mutta aikaa on jo kulunut ja tekeminen maistuu.. puulta. 

Kun on toteuttanut suunnitelmaa määrätietoisesti jo muutamia kuukausia ja tuntuu, että ei oikein nappaa, niin silloin on hyvä hetki ottaa pieni hetki ja miettiä mitäs sitä olikaan tekemässä ja miksi. 

Siinä missä itsekurilla hyppää yhden päivän tai viikon heikon hetken yli ja hyvä suunnittelu auttaa taas hetken verran eteenpäin, niin vielä pidemmän ajan motivaation pitäisi tulla tavoitteesta, jota kohti oikeasti haluaa mennä. 

Kun on ensin vilkaissut suunnitelmaa ja huomannut, että harjoittelussa on sopivaa vaihtelua, kevennettyä viikko ja tarvittavia vapaapäiviä, niin sitten on hyvä muistuttaa itselleen, että miksi tätä nyt halusikaan tehdä ja kokeeko sen edelleen tärkeäksi

Miksi siis haluaa olla paremmassa kunnossa?

Olen huomannut, että omat ajatukset tuon tiimoilta on pyörinyt sekalaisesti välillä “ihan vaan olla vähän energisempi” ja “näyttää hyvältä viinijoogakuvissa” tai “kaataa auto paljain käsin” ja “hölkätä Rovaniemelle” eli kaikenlaista sekavaa riippuen päivästä ja hetkestä.

Mutta ehkä ihan siellä perustalla kuitenkin on ajatus, että pysyisi toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään. Keski-ikä kuitenkin jo kolkuttelee ja totuus on, että ikääntymisen vaikutuksia alkaa tulla jossain kohtaa. Jos pystyisi hidastamaan niitä jonkin verran ja pysymään muutenkin aktiivisena (veikkaan, että jos aikoo olla aktiivinen vanhempana, niin se on helpompaa kun on aktiivinen jo nuorempana) ja toivottavasti luottavaisena elämään ilman suurta katkeruutta. Tämän eteen on toki hyvä tehdä muutakin, mutta kun pitää itsensä just sopivasti kunnossa, niin eiköhän ne muutkin asiat onnistu.

Lisää ajatuksia ja tsemppiä löytyy täältä!

Unohda uudenvuodenlupaukset ja kokeile tehdä uusia juttuja vähän kerrallaan

viikkosuunnitelma
Photo by Jazmin Quaynor on Unsplash

Uudenvuodenlupaukset ovat nykyään pilke silmäkulmassa veisteltyjä heittoja, missä lähinnä luvataan, että ei luvata mitään tai jotain muuta yhtä omaperäistä. Tai sitten vaikka uutena vuotena lupauksia miettinyt blogin kirjoittaja, joka miettii että saisikohan nyt viimeinkin tänä vuonnä asiat tolalleen ja takaisin sen aktiivisemman elämäntyylin, jossa treeni ei ollut vain suuri sattuma kalenterissa vaan rutiini, jota toteuttamalla oli antoisaa väkevöittää kehoa ja mieltä. Ja jos viimeinkin opiskelisi syömään fiksummin, jotta olisi reipas olo pitkin päivää eikä vain aamupäivän kahvipannullisen jälkeen. Sekä vielä jos näiden temppujen yhteisvaikutuksesta tipahtaisi muutama kilo ihan vaikka terveyttä edistellen. Ja kaiken päälle jos saisi luettua 50 kirjaa tänä vuonna, jotta voisi vähän päteä twitterissä. Mutta miten ihmeessä?

Mitä ihan oikeasti haluat?

Jos kaverisi haluaa “laihduttaa pari kiloa” tai “lopettaa sokerin käytön” niin onneksi olkoon hänelle. Nyt kuitenkin pitäisi selvittää, että mitä itse haluaa. Jos se liittyy jotenkin painonhallintaan, elämäntapoihin, uusiin taitoihin tms niin pitäisi koittaa kysyä, että miksi.

Avasinkin jo hieman omaa tavoitetta aktiivisemmasta elämästä ja syömisen opettelusta. Miksi sitten tavoittelen näitä? Enkö ole tyytyväinen itseeni, hyväksy ja rakasta itseäni tälläisenä kuin olen?

Hyväksi onneksi olen kyllä ihan terveesti itserakas ja nämä tavoitteet eivät kosketa oman itseni hyväksymistä. Suurin syy taustalla on jopa vähän tylsästi terveyden edistäminen. Vaikka kuinka tekisi mieli vastustella, niin omalla kohdalla pieni painonpudotus tullee edistämään terveyttä. Ja kun se tapahtuu opettelemalla syömään vähän paremmin, niin todennäköisenä seurauksena riskit elintasosairauksiin pienenee. Ja jos siihen vielä lisää viikkotasolla annoksen reipasta liikkumista, niin toiveissa on että tässä pysyy keski-ikää lähestyvässä kategoriassa vielä jonkun tovin.

Toinen motivaattori liittyy aktiivisuuteen. Vaikka onkin mukavaa rojahtaa sohvalle iltaisin rankan työpäivän jälkeen meditoimaan netflixin avulla facebookin feediä selaillen, niin illan tunneilla voisi olla jotain fiksumpaakin tekemistä. Ehkä?

On sitten se oma muutoksen syy mikä tahansa, niin sen pitäisi olla sellainen, että se motivoi jatkamaan tekemistä myös niiden hetkien yli kun ei ole aikaa, ei jaksa tai muuten vaan ei huvita.

Aiempi oma kokemus on osoittanut, että itse tekemisen voi aloittaa kyllä ilman isompaa tavoitetta. Mutta pitää varautua, että sen jatkuminen voi hidastua tai loppua, jos suurta syytä jatkamiselle ei ole keksinyt itselleen.

Alla on nelivaiheinen menetelmä nimeltä PDCA (Plan-Do-Check-Act) joka on yleisemmin tunnettu liiketoiminnassa metodina, jolla parannetaan tuotteita ja palveluita. Tämä on myös erinomainen tapa tarkastella ja parantaa omaa tekemistä kohti niitä haluamiaan tavoitteita.

1.Suunnittele miten etenet

Kun on keksinyt mitä haluaa, pitäisi keksiä seuraavaksi, että miten sitä kohti etenee. Esim. jos tavoite liittyy elämäntapojen muuttamiseen, niin mitä se oikeasti tarkoittaa? Mitä syön enemmän, mitä vähemmän, miten usein syön? Jos se tarkoittaa syömisten suhteen sitä tai tätä, niin kuinka usein pitää käydä kaupassa ja koska kokkailla? Liittyykö tähän liikuntaa? Millaista, koska, kenen kanssa? Jos varaan aikaa liikuntaa näin paljon, niin mitä jätän tekemättä ja olenko valmis luopumaan toisista asioista viikoksi, kuukaudeksi vai vuodeksi?

Kun suunnitelmaa tekee, saattaa iskeä pieni harhainen ahneussokeusripuli, jossa esimerkiksi rauhallisen konttorityöläisen liikunnan aloittaminen näyttääkin tämän ensimmäisen suunnittelun jälkeen kalenterista huippu-urheilijan viikkosuunnitelmalta. Oma kokemus tästä on, että mieluummin ensin sopivan vähän tekemistä, johon on mukava lisätä onnistumisten myötä kuin jättää pois asioita, koska ei ehdi tai pysty.

Pienet askeleet ovat tässäkin salaisuus isoihin onnistumisiin. Vaikka iso tavoite voi olla se kuu taivaalta, niin ensimmäinen tavoite voi olla vaikkapa pieni vähennys herkkujen naposteluun. Jos aiemmin jälkiruokaa ahmi viitenä päivänä viikossa, niin muutos voisi olla jättää herkku väliin 1-2 päivänä. Ja siitä sitten edetä totutellen seuraavaa askelta kohti.

Suunnitelman lisäksi kannattaa varautua myös kaikkeen yllättävään kuten maanjäristyksiin, tulivuoden purkauksiin, lakkoihin ja sähkökatoksiin. Elämä yllättää joskus ja hieno suunnitelma jää siltä kerralta toteutumatta. Ulkospinning ei onnistu kun kumi on puhki tai kaupassa on vain karvaisia banaaneja ja ruskeita kurkkuja. Mieti ennakkoon mitä teet kun kaikki ei suju tahtosi ja suunnitelmasi mukaan.

2. Toteuta suunnitelmaa.
Toteuta suunnitelmaa muutama viikko tai itsellesi sopiva ajanjakso.

3. Tsekkaa miten meni
Ota pieni hetki ja hengähdä. Katso hieman mennyttä tekemistä ja arvioi, että miten meni noin niinkun omasta mielestä. Suunnitelmassa oli esim. tietty määrä treeniä, tuliko kaikki tehtyä? Oliko kaikessa hyvä tekemisen meininki vai tuntuiko väsymystä? Jos teet seuraavat pari viikkoa samalla tavalla, niin jaksaako? Voiko ottaa lisää? PItääkö jättää pois? Jäikö aikaa muulle elämälle? Saiko nukuttua? Liittyikö se ylipäätään tekemiseen? Tuliko yllätyksiä ja jos, niin miten niihin tuli reagoitua? Jos ole luopunut jostain, niin kaipaanko sitä takaisin nyt tai ehkä kuukauden päästä?

4. Muuta suunnitelmaa tarvittaessa.
Huomiot edellisestä kohdasta ja pieniä muutoksia suunnitelmiin. Yks treeni vähemmän, toinen treeni rauhallisemmin, bussimatkoille tietokirjoja mammuttiromaanien sijaan.

Mistä sitten tietää, että muuttaa oikeaan suuntaan? Ei välttämättä tiedäkään. Kokemus opettaa ja hyvä puoli, että seuraava tsekkaus on taas hetken päästä, jolloi voi arvioida uusiksi omaa muutostaan ja tehdä tarvittaessa taas muutosta.

Ajatustapa on kokeilla ja oppia pienistä muutoksista mitkä toimivat ja mitkä ei. Matka kohti tavoitteeseen kuljetaan pieni askel ja muutos kerrallaan.

Siiinäpä se. Vielä meta-tason vinkkinä voi antaa, että tätäkin menetelmää voi kokeilla jonkin aikaa ja jos havaitsee, että ei toimi / toimii jotenkuten, niin siihenkin voi tehdä sellaisia viilauksia, jotka auttavat itseä tekemään asioita kohti omaa tavoitettaan.

Kirjoittaja on keski-ikää lähestyvä ketteröisijä, joka opettelee mm. lisäämään kasviksia ruokavalioon ylläolevin keinoin.

Seuraa etenemistä instagramissa ja facebookissa.

Unohdin onnellisuuden tavoittelun ja olen ollut tyytyväisempi kuin koskaan

Pelto
Photo by Derek Thomson on Unsplash

Minä halusin vain olla onnellinen.

Muistelen, että joitain vuosia takaperin olisin ollut valmis luopumaan melkein kaikesta, jos olisin voinut olla onnellinen.

Onnellisuus oli silloin ajatus, joka etäisesti muistutti tuntemattoman rantakuvaa instagramissa, missä nostetaan maljaa kauniiden ihmisten kanssa. Facebookissa kaverin innostunut ylistyslaulu uudesta projektista tai puolituttavan multihehkutus kuinka duuni voi olla niin ihanaa. Tai kenties  blogipostaus, jossa on 34 kuvaa valkoisesta asunnosta, jossa on valkoisia tyynyjä valkoisella sohvalla, jossa hymyillen syödään mysliä ja kerrotaan miten energinen olo on aamujumpan jälkeen.

Onnellisuus oli myös jokin tunne, joka välittyi toisten ihmisten koiranpentumaisesta innostuksesta “unelmien toteuttamisesta” tai yleisesti hoetusta kiitollisuusmantrasta, kuinka hyvä on just nyt. Tässä. Hetkessä. Vain. Olla.

Tätä minäkin olisin halunnut. Käytännön ihmisenä en tietenkään valkoista sohvaa valkoisilla tyynyillä, mutta muuten kyllä. Minäkin halusin olla onnellinen, minäkin halusin hehkuttaa, minäkin halusin olla innostunut ja matkustaa maailman ääriin, rannalle kasaamaan kivitornia ja kertomaan miten kiitollinen olen. Siellä. Siinä. Hetkessä. Päivän. Kaljaa. Juoneena.

Mutta ei.

Tuon onnellisuuden sijaa minä heräsin aamuisin apaattisena ja vaelsin väsyneenä töihin, missä askartelin asioita joita muut ihmiset joskus ymmärsivät enemmän ja joskus vähemmän. Ei suuria tuuletuksia sosiaaliseen mediaan eikä nyt varsinkaan onnellisuutta muille jaettavaksi. Same shit, different day.

Miksen  saa olla onnellinen? Mikä minussa on vikana?

Myöhemmin olen oivaltanut, että ei minussa ollutkaan vikaa. Se mitä kuvittelin onnellisuudeksi, oli pieni pintaraapaisu muiden ihmisten kokonaisesta elämästä. Heidän hetkessä oleva kiva fiilis jostain, joka oli jaettu myös muille katseltavaksi.

Sitten elämä keksi opettaa minulle onnellisuutta kovemmalla kädellä ja heitti eteeni tragedian, joka pakotti pohtimaan elämää ja onnellisuutta uusiksi.
Todella lyhyen ajan sisään menetin lähiomaiseni ja olin itse kolarissa, jossa olisi voinut käydä huonomminkin.

Mutta ei käynyt. En kuollut, joten olin elossa. Kauanko vielä? En tiedä, mutta tuli etiäinen, että  jäljellä olevia päiviä ei kannattaisi ainakaan käyttää onnellisuudesta murehtimiseen.

Jos aiemmin olin aamuisin herännyt jo valmiiksi väsähtäneenä, niin pian huomasin, että ehkä kuitenkin on ylipäätään kiva herätä.

Se mikä aiemmin oli ollut se harmaa ja ahdas arki alkoi näyttäytyä miellyttävän tasaisena mahdollistajana  mielekkäälle elämälle. Pieniä oivalluksia ja parempaa ymmärrystä monesta asiasta. Kuinka paljon mahtavia ihmisiä on ympärillä. Työpaikka, jossa pääsee haastamaan itseään ja muita. Edelleen mahdollisuus tavoitella ja kokeilla uusia asioita. Katto pään päällä ja pehmeä sänky. Jääkaapissa aamupalaa. Toimintakykyinen ja toistaiseksi elossa.

Onnellisuus ei ollutkaan jatkuva hyvänolon tunne, kun katselee maailman kauneinta auringonlaskua upeimmalla rannalla isoimmassa vuoristoradassa nousuhumalassa euforiaperäruiskeen saaneena.

Onnellisuus ja sen tavoittelu unohtui ja tilalle tuli tyyneys omaa arkeen ja tekemiseen. Hyväksyminen nykyistä tilannetta kohtaan ja jotain kantavia ajatuksia tulevaisuuden tekemiseen.

Olenko nyt siis onnellinen?

En tiedä, mutta teen koko ajan enemmän asioita, joita koen mielekkääksi, hyväksyn että joskus känkkäränkkä käy kylässä ja arki tuntuu enimmäkseen ihan mukavalta.

Se riittää.