Onko tuttu tunne katsella toisten äheltämistä ja miettiä, että kyllähän sitä itse vähän.. paremmin.. enemmän.. helpommin? Jos viitsisi.
Itse pääsin taas pitkästä aikaa osaksi tästä upeasta tunteesta, kun katselin jonkun punatakkisen nousua Tahkon rinnettä kävellen. Miksei juokse, mietin. Helpostihan tuon luulisi loikkivan. Ei edes näytä pahalta.
Alku sujuu lupaavasti. Nimittäin ensimmäiset viisi reipasta askelta. Sitten erehdyn vilkaisemaan yläviistoon ja tajuan, että tässähän saatana mennään pystysuoraa seinää ylöspäin.
Ja siltä se tuntuukin. Vaikka pistän tossua toisen eteen, niin eteneminen tuntuu kuin olisi tatti paskassa. Askel askel askel ja huippu ei lähene, ei sitten ollenkaan.
Pumppu alkaa hakata samaa tahtia kuin aloitteleva speedmetalrumpali, kovaa ja vähän tahdittomasti. Pohkeet huutavat hoosiannaa ja hengitys on muuttunut rahisevaksi puuskutukseksi.
Pakko varmaan hidastaa kävelyyn. Paitsi että kävelen jo. Tai raahustan lähinnä.
Jossain kohtaa vilkaisen taaksepäin ja tajuan, että onhan tässä nyt jo vähän noustukin. Samalla hahmotan myös loppumatkaa paremmin. Vaikka se näyttää edelleen kohtuuttomalta oloni huomioiden, niin hoen itselleni, että rauhassa loppuun saakka. Kävele vaikka jos on pakko. (Juuuh, kävelen jo.)
Pysähdin hetkeksi. Katselen ympärilleni näkemättä mitään ja ravistelen jalkojani. Ulospäin olen kuin “en minä taukoja tarvitsisi, mutta kivahan se on vähän katsella maisemia…”
Matka jatkuu. Mielenhäiriössä loikkaan muutaman kerran reippaammin ja niin loikkaa pumppukin. Nimittäin parin tahdin yli. Juu ei. Rauhassa nyt.
Ja sitten. Enää 20.. 15.. 10 metriä. Valmis. Tehty. Keuhkoja ja pohkeita vituttaa. Istahdan hetkeksi. Oispa kaljaa.
Vettä sataa ja kaikkia vituttaa. Oispa kaljaa.
Joo joo! Sivusta katsominen on yleensä helpompaa kuin itse tekeminen. Onneksi saa itse päättää, koska edes kokeilee tekemistä.
Huomenna?
