Vuosi sitten mies pudotti painostaan 10 kiloa. Ovatko kilot pysyneet poissa?

Viime keväänä tiputtelin painoa n. 10 kiloa suht lyhyessä ajassa. Tätä ainakin muutama kommentoi, että oikeaa onnistumista pitää katsoa sitten vuoden tai muutaman päästä, että ovatko kilot pysyneet poissa. Pudottaminen lienee helppoa, varsinkin jos on ollut jollain kitukuurilla, mutta pysyvä painonhallinta vaatii toimivia muutoksia arkeen.

Kilot tosiaan lähtivät aika pienellä vaivalla, enkä kokenut että olisin rajoittanut elämääni valtavasti. Ja nyt kun on reilu vuosi mennyt, niin kilot ovat tosiaan pysyneet poissa. Pienehköä muutaman kilon heilumista on tapahtunut sekä alas että ylös riippuen kaikenlaisista valinnoista ja sattumista, mutta pysyvästi painoa ei ole tullut takaisin. 

Hauska myös huomata, että vaikka pudotettavaa voisi olla edelleen ainakin se 10 kiloa, niin jo tuon ensimmäisen “rutistuksen” jälkeen ei paino juurikaan enää pudonnut. Jälkikäteen ajateltuna ehkä tuossa tuli jonkinlainen ajatus, että tämähän menee helposti, että nyt vaan odotellaan jatkoa ja toisaalta ehkä suurin motivaatio laski hieman, koska osa paidoista mahtui taas päälle. 

Mitä seuraavaksi? 

Jos mietin omaa motiivia terveyttä ajatellen, niin edelleen voisi mittaroida vielä kiloja. Vaikka 10-15 kiloa lähtisi pois, niin vielä olisi ihan tuhdikkaassa kunnossa ja jos samalla huolehtii lihaskunnosta ja liikkumisesta, niin edelleen pitäisi olla ihan toimintakykyinen, vähän kevyempi, keski-ikää lähestyvä mies.

Kilojen putoaminen on siis mittari, joka osoittaa jollain tapaa että miten uudet tavat esim. syömisessä toimii. Eli hyvää harjoittelua itsensä johtamiseen, miten motivoida itseään tekemään välillä “vaikeitakin” asioita, joiden palkinto ei näy heti, mutta todennäköisesti palkitsee tulevaisuudessa. 

Viimeksi bloggasin vasta lopputuloksen ja nyt vähän juteltuani tuttujen kanssa tuli pientä kannustusta, että miksei tästä etenemisestä kertoisi pitkin matkaa? Tämä voisi olla mielenkiintoista, koska aika moni kamppailee jonkinlaisen elämäntapamuutoksen kanssa ja eteen tulee jos jonkinlaista uskomusta, estettä ja “elämää”. Tästä voisi onnistuessaan saada oivalluksia myös muutkin. Vähemmän jeesustelua ja enemmän omaa kokemusta ja havainnointia. Miksi ei?

Myös hyvinvointimessias J. Jaakkola totesi twitterissä kutkuttavasti.

Treenihommissa hyvä muistaa, että ei kaiken tarvii aina olla haudanvakavaa. ”Taidanpa vetää itteni minttiin, ois ehkä siistiä olla kondiksessa!” niin ei siihen heti tarvii että ”palveleko se sun elämän tarkoitusta, eikö senkin ajan voisi kuluttaa olemalla parempi isä / äiti?”

Tämä resonoi kivasti omaan ajatteluun, että juttuja voi edistää myös sopiva pilke silmäkulmassa, eikä tarvitse aina olla niin paska jäykkänä puristamassa.

Lisäksi jäin miettimään, että mitä se “mintti kondis” olisi? Jotain penkistä, kyykystä ja/vai sopivan sutjakka ulkomuoto ja jaksaa juosta jonnekin?

Voisiko yhdistää fiksun ja maltillisen, pysyvän elämäntapamuutoksen tuon kondiksen tavoittelemiseen?

Koska tämä on nauruversio, niin jatkan vielä tuon miettimistä. Ja kuulen mieluusti ajatuksia tuon tiimoilta! Mitä tavoitellaan ja mitä olisi mielekäs seurata?

Tästä muuten jatketaan vielä! Seuraa jatkoa instassa ja facebookissa.

J

Read More

Pitääkö olla tavoitteita ja miksi sitä nyt ylipäätään tekee mitä tekee?

mave
Mihis nää pannaan?

Nyt kun opettelen tässä liikkumisen tapaa, olen miettinyt omaa motiivia liikkua. Jos minulla olisi valkohampainen, pyykkilautainen personal trainer, niin todennäköisesti olisimme käyneet jo keskustelua tavoitteista.

Ehkä tämä kuvitteellinen PT olisi kysellyt, että haluanko parantaa penkkipunnerruksen ennätystä 20% tai juosta kympin alle tuntiin. Tai oppia seisomaan jumppapallon päällä. Käsilläni.

Hienoja tavoitteita ja kenties hyödyllisiä taitoja, mutta ei kyllä äkkiseltään lämmitä mieltä. Mutta jos hieman miettii, niin mitattavien tavoitteiden tarkoitus on edesauttaa sitä arkista elämää tai hauiksen ympärimitan kasvattamista. Jos siis se on tavoitteena. Yksinkertaistettuna, parempi penkkitulos tarkoittaa yleisesti kasvanutta voimaa, nopeampi juoksentelu parempaa kuntoa, jolloin jaksaa arjessa pidempään ja jumppapallon päällä käsilläseisonta varmaan tuo ihailua rannalla. Ja mitä siitä sitten ikinä seuraakaan.

Ei siis huonoja tavoitteita, kunhan muistaa, että se penkkitulos ei ole itseisarvo. Tai itselleni ei siis ole.

Toisaalta tavoitteet voivat olla myös enemmän kiinni tekemisessä kuin lopputuloksessa. Tavoitteena on liikkua seuraavan viikon/kuukauden/vuoden ajan 3 kertaa viikossa. Tai kävellä kolmasti viikossa töihin. Tai jättää jälkiruoka syömättä kaksi kertaa viikossa.

Itse tälläisenä varhaislaiskana olen huomannut, että viikko tai kaksi on toiminut ihan hyvänä jaksona tekemiselle. Sitä pidemmät aika-avaruus-sohva-sali ulottovuudet eivät ole oikeastaan olemassa minulle. Eli seuraavan viikon aikana teen tätä ja sitten ensi viikon jutut katson seuraavana viikonloppuna.

Toinen juttu minkä olen oppinut, on ollut suunnitella viikolle just sopivasti tekemistä. Mieluummin pikkuisen vähemmän.  Jos sisäinen sankarisi suunnittelee viikolle seitsemää aamutreeniä ja kahdeksat iltarastit, niin toppuuttele hieman ja kokeile laittaa ensin hieman maltillisempi määrä. Kun se on tehty onnistuneesti muutamaan otteeseen, niin lisää määrää halutessasi. Itse huomasin, että on hieman hyvä jättää nälkää treenin loppuun. Sellainen olo, että tätä saakeli lisää!

Eli tavoitteet voivat olla välineitä(ne paremmat tulokset), joilla saavuttaa vaikka sitä parempaa kondista arkeen. Tai tekemisen tapaa, että tällä viikolla käyn pelaamassa futista, kerran salilla ja yksi lenkki. Ja varmaan tietty parhaimmillaan näiden sujuvaa yhdistelyä.

Mutta sitten..

Menee viikko. Toinen. Kuukausi. Ehkä toinenkin. Ja jossain kohtaa kun tallaat samaa juntua salille aamulla ja lataat tankoon painoja, herää mieleen kysymys, että miksi..

Miksi teen mitä teen?

Ihan vaan, että olisin vähän paremmassa kunnossa? Näytän paremmalta? Saatan välttää aikuisiän diabeteksen? Tykkään niin saatanasti kyykätä isoilla painoilla?

 

 

Miksi sitä nyt ylipäätään tekee mitä tekee?

Ehkä sitä sietäisi miettiä.

Oispa kaljaa.

Read More

En jaksanut treenata – Onko kaikki toivo menetetty?

Olisi ollut kiva kirjoittaa eeppinen sankaritarina lomaltapaluun jälkeen. Että miten loman aikana reipas aktivoituminen olisi siirtynyt suoraan työssäkäyvän arkeen ja liikunta olisi löytänyt hienosti paikkansa päivä- ja viikkorutiineissa.

Kävi kuitenkin niin, että se aika mikä lomalta löytyi liikkumiseen (ja bloggaamiseen) yhtäkkiä upposikin “kiireeseen” töissä ja sitä myöden väsähtämiseen. Eli kaikkiko taas kerralla vessasta alas? MIKSI MINULLE KÄY AINA NÄIN? MIKSI MINÄ EN JAKSA?

via GIPHY

No eipä kuitenkaan hätäillä. Jos tarkastelen edes hieman isompaa kuvaa, niin huomaan, että huhti-toukokuun en liikkunut juuri ollenkaan, muutamaa pientä lenkkiä lukuunottamatta. Kesäkuussa olen saanut näemmä jonkin ihmeellisen herätyksen ja olen liikkunut neljä viikkoa putkeen n. 4-5 h viikossa. Ja nyt siis viime viikolla kun palasin töihin (ja oli kiire ja kaikkea) niin liikkuminen jäi lähes olemattomaksi.

Koska koitan rakentaa liikkumisen tapaa, niin on hyvä totutella, että aina tulee jotain estettä. Kiirettä, kipua ja mitä lie. Sitten jää joku kerta välistä ja sitten taas jatketaan. Uudestaan ja uudestaan. Neljä viikkoa liikettä ja yksi viikko vähemmän on just hyvä alku.

Tällä viikolla muistuttelin taas itseäni ja äsken kävin tekemässä pienen treenin. En tehnyt täysiä. Mutta treenasin silti.

 

Screen Shot 2016-07-13 at 20.37.37

 

Read More

Tee täysillä tai älä tee ollenkaan?

Yllättävän usein törmään sekä omassa, että muiden päässä ajatukseen, että nyt just ei kannata aloittaa/jatkaa/tehdä mitään, koska ei pysty tekemään täysillä. Että ei ole nyt oikein mieltä tehdä vähän, koska kunhan tässä helpottaa hieman, niin sitten tehdään täysillä.

Tämä on itsellä siirtynyt myös yksittäisiin liikuntakertoihin. Tänään aamulla oli taas hyvä esimerkki. Eilen leikittelin mielessäni, että huomenna aamulla tämä johtava hyvinvointifitnesslifestylebloggaaja lähtee reippaasti heti aamulla lenkille tai jumpalle ja parhaassa tapauksessa jopa lenkkijumpalle!

Mutta niin oli taas aamu iltaa viisaampi ja pää tiesi kertoa, että nyt ei kyllä ole mitään järkeä koska väsyttää ja on nälkä. Ja jos on nälkä, niin ei ole energiaa ja sekös vasta tyhmää sitten onkin mennä liikkumaan. Ja jos nyt syö jotain, niin sitten pitää odottaa ainakin kolme päivää ennen seuraavaa kertaa. Ettei hölsky. Eikä tänään nyt ole semmoinen olo, että tekisi mieli tehdä täysillä..

Onneksi muistin kaikkien fitness-gurujen esikuvan Woody Allenin ja hänen kuolemattoman lainauksen.

Mene edes paikalle. Kaikkea voi tapahtua.

 

Jos olisin olympialaisin valmistautuva urheilija ja kesken kovan treeniviikon keksisin selityksiä itselleni, niin saattaisin olla hieman huolissani. Mutta koska olen ihan tavallinen tyyppi, joka pyrkii liikkumaan tietämättä edes tarkkaa tavoitetta (noh, se hyvinvointi ja blaablaa), niin aivan sama. Tänään riittää, että menen edes paikalle. Eli lähden liikkeelle.

En jaksa tänään vetää leukoja. Mutta jos roikun niin saa edes kuvan.
En jaksa tänään vetää leukoja. Mutta jos roikun tässä hetken, niin saan edes kuvan.

 

Koska laiskotti, niin hölkän sijaan kävelin reippaasti. Johan helpotti!

Jos teen yhdellä kädellä, niin näyttää voimakkaammalta.
Jos teen yhdellä kädellä, niin näyttää voimakkaammalta.

Ulkosalin kohdalla tein sekalaisia sarjoja vähän pidemmillä palautuksilla, koska en oikeastaan ollut treenaamassa tosissani vaan vähän vaan ulkoilemassa. Ja ottamassa kuvia.

Lopuksi kiipesin vielä kukkulalle mököttämään hetkeksi. Ei olisi huvittanut mitään ja nälkäkin oli, mutta kävinpä sitten kuitenkin ulkoilemassa.

Ihan hyvä niin.

Oispa kaljaa.
Oispa kaljaa.

 

Entäs jos ei liikunta nappaa?

Read More

Eikö nappaa liikunta?

Eikö nappaa liikunta?

Eipä täälläkään. Mutta jostain syystä tänään taas punnersin perseen ylös sohvalta ja lähdin tekemään pientä jumppaa.

Mutta miten?

Ensiksi olen luopunut ajatuksesta, että liikkumisen pitäisi olla kivaa. Vaikka itsekin olen joskus liikkunut enemmän ja kovempaa, niin parin vuoden sohvalla makoilu ja muuten-vaan velttoilu kyllä jättää jälkensä. “Eka kerta” sattuu. Aiemmin kun olin aktiivisempi liikkuja, ohjeistin kaveria sanomalla, että “liikunnan aloittaminen on yksinkertaista, mutta helvetin vaivalloista. Mutta kun pääsee vauhtiin ja saa rutiinit kuntoon, niin ihmettelee, että miksei sitä tehnyt jo aiemmin.”

 

 

C360_2016-06-19-14-47-39-035
Miksi vaan jatkuu tie vaikka pitäisi olla jo kotona?

 

Toisekseen koitan ajatella, että tästä olisi jotain hyötyä. Niinkuin ihan kaikkeen elämään. Vaikka minuuttimäärien väheneminen lenkkipolulla on kiva juttu tai isommat kilomäärät nostelluissa painoissa, niin ei se ole kyllä hetkeen kovin suurta motivaatiota antanut.

Ehkä enemmän niin, että säännöllinen ja sopivan raskas liikunta antaa vähän paremmat eväät jaksaa arjessa tai yllättävissä tilanteissa. Pari vuotta sitten olin kolarissa ja vaikka vähän kroppa otti kolauksia, niin takana oli aika aktiivinen jakso voimaharjoittelua ja ainakin haluaisin uskoa, että se jeesasi pahemmalta.

Joskus olen myös huomannut, että tietyn aktiivisuuden ylläpitäminen tuo ryhtiä ylipäätään kaikkeen tekemiseen.

Ja sitten tietty se aktiivisuuden hyöty elintasosairauksia ja vanhenemista “vastaan”. Mutta jos totta puhutaan, niin tulevaisuudessa häämöttävä kakkostyypin diabetes on vähän olematon motivaattori. Kiitokset tekemisestä kun pitäisi tulla mieluusti heti. Ehkä terassilta vislaavat naiset ja kääntyvät päät vois vaikka olla se juttu? Tai jos jaksan jumpata jo blogata ihan perkeleesti, niin joku naistenlehti tekee kivan jutun tai suomen suosituin tuntematon tubettaja kutsuu vieraaksi? Ehkä.

 

Oispa kaljaa.
Oispa kaljaa.

Jos keksisin kolmannen syyn, niin se tulisi tähän ja teksti ryhmittyisi kivasti kuvien väliin. Sanotaan vaikka, että liikkumisesta voi keksiä jonkun kivan ja kehittävän harrastuksen, missä kohenee kunto ja tapaa ihmisiä ja blaa blaa. Se on oikeasti ihan hyvä juttu.

 

C360_2016-06-19-15-29-08-219
Nyt on vähän parempi. Oispa silti kaljaa.

Luulen, että jos liikuntakärpänen ei ole purrut vakavasti, niin suurin osa meistä mieluummin joisi punkkua ja paneskelisi kuin lähtisi lenkille tai salille.

Onneksi ei tarvitse valita.

Pitääkö aina tehdä täysiä?

 

Read More

Motivaatio pilasi kaiken

vetoapu

Ennen kaikki oli paremmin.

Piti nostaa perunat ja lantut maasta, rakentaa sauna ja pirtti tai kantaa tukkeja metsäläisten kanssa.

Ei puhunut kukaan motivaatiosta.

“En nyt ole oikein motivoinut tähän hommaan.” Ei pohtinut kukaan tuommoisia. Lanttu olisi mädäntynyt maahan ja perhe nääntynyt nälkään.

Sitten keksittiin motivaatio. Taikka oikeastaan sen puute.

Ja nyt ei enää huvita mikään.

Ei kaipaa kyllä kukaan motivaatiota. Mutta tekemistä kaipaa moni!

 

Read More

Entäs jos ei huvita?

Lyhyesti: Liikun vaikka aina ei huvita.

Pidemmästi:

Kirjoitin tässä aiemmin “hauskaa” vertailua, kuinka liikkumisen väliin jättäminen voi olla hyvä vaihtoehto ja vaikka samalla mennä torkkupeiton alle sohvannnurkkaan juomaan kaakaota. Ja toisaalta taas toinen vaihtoehto on ottaa itseään niskasta kiinni ja lähteä sinne treeneihin, satoi tai paistoi. Soturitanssi! Rintaan takomista! Peto! Voimmaa!!! GOAAARGH!

Ei se nyt niin mene.

Typerää paskapuhetta leimata tekemiset tai tekemättä jättämiset. Liikkuminen tekee hyvää, mutta sitä valitettavasti ja onneksi joutuu tekemään säännöllisesti. Välillä tulee hetkiä, että tänään liikunta saa haistaa pitkät ja minä teen jotain muuta.

Mutta nyt olisi hyvä tunnistaa, että koska on se päivä kun en tee mitään ja koska on se päivä kun luulen, että on se päivä.

 

Viralliset suositukset kehottaa liikkumaan n. 4-5 h viikossa. Olen joskus elänyt siten, että liikkuminen lienee määrällisesti ollut tuplat tuosta. Eikä sitä ole tarvinnut edes miettiä silloin.

Nyt tilanne on kuitenkin toisin. Olen nyt pari viikkoa pistänyt taas tarkemmin ylös liikkumisen määriä. Viime viikolla määriä tuli just tuo 5 h ja ihan monipuolisestikin. Pari salitreeniä, yksi pidempi hölkkä ja yksi kamppailutreeni. Yksikään treeni ei tullut ihan pelkästä tavasta. Jokaisen kerran kohdalla kävin mielessäni ajatuksen, että pitääkö-jaksaako-viitsiikö?

En ole huippu-urheilija eikä kyseessä ole huippusuoritus, joten en tarvitse ” oikeaa fiilistä” tekemiseen. En myöskään treenaa niin paljon, että kaipaisin tässä vaiheessa “lepopäivää”. Eikä somessakaan tapahdu just silloin mitään, että pitäisi olla päivystämässä. Joten miksi en antaisi itselleni tätä pientä hetkeä vähän vetreyttää kroppaa? Tiedän myös, että mieli on yleensä pikkuisen parempi hikoilun jälkeen. Ja niin läksin aina liikkumaan. Ja hyvää teki.

Jos jäisin odottamaan sitä kuuluisaa inspiraatiota liikkumisesta, niin voi olla että odottelisin pitkään. Ja sitten satunnaisesti kävisin kävelyllä. Jos kuitenkin miettii liikkumisen terveyhyötyjä, niin pitäisi pyrkiä liikkumaan myös silloin kun “ei huvita.” Silloin voi riittää vähempikin. Kunhan liikkuu.

Tiedän, että jossain kohtaa tulee se päivä kun ei huvita enkä tee mitään. Mutta sitä ennen rimpuilen mukana ja käyn tekemässä ainakin jotain. Mielellään sopivasti.

kix

 

Ai niin. Kuinka usein on inspis kirjoittamiseen?

Read More