Nyt kun Pokemon GO on mullistanut maailman väärällä tapaa ja Suomessa ollaan huolissaan käpylehmistä, kivien keräämisestä ja metsään mätänevistä marjoista, niin on aika antaa ääni hälle, ken ei sitä ujostele käyttää.
Aikaahan ei ole kulunut kuin parisen viikkoa, mutta pelin tiimoilta on jo vaihdettu ajatuksia Katin kanssa. Kun kuulin, että liikettä on pelin ansiosta löytynyt, niin pyysin vieraskynää Katilta. Ja kynähän oli taas terävä.
Olkaa hyvät!
Ai mobiilipelikö ajanhaaskausta? Älä viitsi mulle tulla määkimään, ämpärinjonottaja.
Mikä saa aikuisen ihmisen heräämään tiistaiaamuna kello 04.30, vetämään tennarit jalkaan ja pyyhältämään ovesta pihalle ennen kuin kana pieraisee? Mikä perkele on uinut keski-ikäisen toimihenkilön korvasta sisään, kun se viidentoista vuoden homeperseilyn jälkeen kävelee täpinöissään pitkin poikin kyliä ja jättää saksalaisvalmisteisen perheautonsa parkkiruutuun, horisten mennessään jotain vähemmän koherenttia jostain Jigglypuffista?
Nauratteko, jos kerron, että se perkele on Pokémon GO?
No, aika moni tuntuu nauravan. Tai ainakin pudistelevan päätään.
Pokémon GO ja kävelemisen taito
Olen viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana omaksunut varsin staattisen ja tylsän elämäntavan, jossa töihin ajetaan autolla, kaupassa käydään autolla ja harrastuksiin mennään autolla, mutta vain silloin kun ei matkusteta autolla muuten vaan tai kuskata autolla kakaraa terkkariin tai luisteluharjoituksiin. Elämä on yhtä hel-ve-tin pendelöintiä paikasta toiseen; aamusta iltaan, vähintään viitenä päivänä viikossa. Sohvalla onkin sitten mukava hengähtää, kun on ensin istunut puoli päivää mukavassa Martelan toimistotuolissa ja mennen tullen Volkkarinsa puikoissa.
Ennen passivoitumistani kävelin vähintään kymmenen kilometriä päivässä. Vielä muutama viikko sitten hyvänä päivänä ehkä kaksi, jos lasketaan mukaan myös matkat sohvalta jääkaapille.
En villeimmissä kuvitelmissanikaan nähnyt itseäni kävelemässä huvin vuoksi. Kävely on ollut minulle pelkkä semivastenmielinen logistinen suorite matkalla pisteestä A pisteeseen B. Mutta sitten tuli Pokémon GO ja koin jonkin sortin valaistumisen; minusta tuli kävelevä monninmetsästäjä. Kupletin juonihan on nimittäin se, että ellei ihmistä olisi tehty nimenomaisesti kävelemään, emme suinkaan olisi nousseet kahdelle jalalle neljän sijasta. Kahdella jalalla eteneminen on huima motorinen suoritus, jonka opimme varhain ja jonka voi, uskokaa tai älkää, myös unohtaa, jos räpylänsä alle valitsee kernaammin kaasupolkimen, eikä hyvää jalkinetta.
Itselleni huomasin käyneen juuri näin.
Olin unohtanut kuinka kävellään nalkkiuttamatta iskiashermoa ja jumiuttamatta selkää lapaluita myöten. Lihasmuistista oli pyyhkiytynyt tolkullinen ryhti ja dynaaminen alaraajojen asento. Kädetkin tuntuivat lähinnä kahdelta puutarhaletkun pätkältä, jotka lötkysivät minne sattuu, kun ensimmäisen kerran säntäsin etuovesta kadulle violetin animerotan perässä. Ensimmäisen viiden kilometrin jälkeen puhkuin kyllä tiukkaakin tiukempaa intoa, mutta koko varsi kirkui murhaa ja kuolemaa. Ellen olisi ehtinyt monninmetsästäjän neitsytkävelylläni hullaantumaan puhelimeni ruudulle ponnahteleviin digitaaliperkeleisiin, olisi tuo kävelyretki ollut todennäköisesti kesän ensimmäinen ja viimeinen.
Seuraavana aamuna olin kadulla jo ennen viittä. Ja iltapäivällä heti töiden jälkeen uudestaan. Illan viimeinen koirankusetuskävely venyi siinä määrin, että viimeiset kaksisataa metriä kannoin uupunutta ja maahan makaamaan heittäytynyttä terrieriä, kun en kehdannut vetää sitä perässänikään.
Parin päivän päästä houkuttelin pian ensimmäistä koululuokkaansa aloittelevan ipananikin mukaan ja niin vain yllättäen jälkikasvu on nyt joka päivä päivähoidon jälkeen ensimmäisenä lähdössä pitkälle kävelylle, sen sijaan että ronkuisi lupaa saada tuijottaa tabletilta jotain aivotonta viihdettä vielä kolmannenkin tunnin. Kakara kävelee, pyöräilee tai potkulautailee ruikuttamatta viisi kilometriä säässä kuin säässä. Ja aamulla täytyy ehdottomasti saada herätä kahta vaille kananpieremä, että pääsee aamuväijylle mukaan.
Pari sanaa teille, ämpärinjonottajat!
Eniten vituttaa kaikki ja toisiksi eniten määlyt, joiden mielestä mobiilipelit ovat lapsellista ajan ja resurssien haaskausta, ja osoitus aikamme rappiosta, tai muuten vaan vaarallista ja urpoa, koska kaikkihan jäävät kuitenkin vain auton alle ja näyttävät vielä tyhmiltä hortoillessaan sinne nenä kiinni puhelimen näytössä.
Minulla olisi pari sanaa teille, määlyt.
Haistakaa, esimerkiksi, paska.
Tässä maassa on jäpätetty joka jumalan terveydenhoitajan, asiantuntijan, liikunnanopettajan, personal trainerin ja yhden kokonaisen valtiollisen organisaation toimesta vuosikymmenet, miten jokaisen pitäisi urheilla ja miten järkevää olisi hyötyliikkua mahdollisimman paljon ja auton sijaan kipaista ihan omin pikku kavioin sinne Ass-markettiin hakemaan sitä kasvirasvalevitettä ja kurria ja kokojyvää. Jokikisellä työpaikalla työterveysnatsit kyyläävät ruokailu- ja liikuntatottumuksiasi ja ai saatana sitä moralisointia, jos sanot, ettet harrasta liikuntaa. Ihan sama, vaikka merkkaisit siihen kyselylomakkeeseen, että pullon kossua korkkaan perjantaisin heti duunin parkkipaikalla. Ei toki haittaa, kunhan et maanantaiaamuna ole enää kännissä! Mutta myönnäpä sille työterveyslääkärille, ettet ole harrastanut hikiliikuntaa kahteen vuosikymmeneen, niin heti olet huono, laiska, tyhmä ja kansanterveydellinen rasite.
Ja nyt kun kymmenet tuhannet suomalaiset ovat ryömineet turvekammeistaan esiin ja vallanneet kävelytiet, pururadat ja puistot mobiilisovelluksen innoittamana, niin ei kelpaa, vittu, tämäkään. Ei ole tuottavaa! Näyttää urpolta! Väärin liikuttu, plebeijit! Ajatelkaa edes mustikoita!
Toistan.
Haistakaa paska.
Monninmetsästäjä, ei mikään marjanpoimija!
Tämä on, kuulkaas, just oikein liikuttu. Ei vaadi juuri muuta kuin älypuhelimen, rivakahkon datayhteyden ja sopivat jalkineet. Maailma ei tosin ole ihan täydellinen tässäkään suhteessa; kaikilla ei ole niitäkään, mutta se ei ole pelin vika.
Jos te ankeat ämpärinjonottajat ektraktoisitte edes hetkeksi päänne ulos sieltä missä rectum muuttuu coloniksi ja katselisitte ympärillenne, näkisitte koko joukon ihmisiä eri yhteiskunta- ja ikäluokista reippailemassa taivasalla, ottamassa muuten autioita ja ankeita tiloja haltuun ja ylipäätään harrastamassa sosiaalista kanssakäymistä! Missä todellisuudessa sellainen on nähtävissä epäsuotuisana kehityksenä? Hä? Siinäkö, missä todellisuus on mainoksen uutuuttaan kiiltävä punttisali kiinteävartisine malleineen siemailemassa pohjois-islantilaista viikinkikeijujen pullottamaa vettä tai arkkitehtitoimiston renderöity havainnekuva prameasta aukiosta, jota reunustavat kauniisti muotoillut puut, mutta jossa ei ole ensimmäistäkään ihmiseksi tunnistettavaa hahmoa? Siinä todellisuudessako te elätte ja sielläkö on hyvä? Mitä?
Hei, jääkää sinne mielikuvituksettoman harmaaseen kubiikkeliinne lahoamaan. Me muut olemme täällä ulkona löytämässä uudelleen kosketusta kävelyyn, yhteisöllisyyteen ja mukavaan tekemiseen, jonka alulle panevana voimana ovat ehkä japanilaiset taskudemonit toimineet, mutta jolle on kyllä ollut tilausta tämän ankeutuksen keskellä jo vuosia. Me tutustumme täällä toisiimme mukavan tekemisen äärellä, tulemme ulos ujoista kuoristamme ja moikkaamme tuntemattomia lurepartyissa, jossa nautitaan kansalaisluottamusta, eikä juurikaan kaljaa. Meillä on kivaa yhdessä! Mitä sitten, jos sen kivan toteutumiseen vaadittiinkin vain kaupallinen free-to-play -sovellus?
Pysykää te happamat pierut siellä kilpailukyky- ja tuotantotehokkuuskuplassanne niitä pihlajanmarjojanne poimimassa. Me emme varmasti sinne tunkkaiseen koloon tule enää takaisin, nyt kun olemme vihdoinkin löytäneet pakotien ulos.
Kati Gumenius
Kirjoittaja on toimihenkilö, joka urheili kunnes muutti Nurmijärvelle ja osti toisenkin auton.
Katin ja muiden Ämmien loistavia blogautuksia luet täältä ammat.fi
