Olen jutellut muutamien ihmisten kanssa ja jossain kohtaa ovat kertoneet, että heidän mielestään suhtaudun elämään jollain tapaa ihailtavasti. On mainittu positiivisuutta, hyväksymistä ja toisten kannustamista nyt joitain mainitakseni.
Mietiskelin pienen tovin, että tokkopa oma suhtautuminen nyt niin poikkeuksellista on, mutta koitin purkaa vähän omaa ajattelua ajattelun takana.
Jos tiivistäisi, niin se varmaan isoimpana asiana olisi itsemyötätunto. “Armollinen” suhtautuminen itseensä ja tekemisiin sekä kannustavaa ja tukevaa puhetta itselleen samalla tapaa kuin tukisi jotain tärkeää läheistään. Kun hyppää nyt omasta päästäni yleisempään, niin miksi itsemyötätuntoinen suhtautuminen sitten voisi olla hyvä juttu ylipäätään?
Parantaa resilienssiä
Itsemyötätunto parantaa resilienssiä ja auttaa selviytymään vaikeista tilanteista ja stressistä paremmin. Sen avulla on enemmän sisäistä tukea ja voimaa kohdata elämän haasteita.
Vuorovaikutus ja myötätunto muiden kanssa
Kun on myötätuntoinen itseä kohtaan, on yleensä enemmän kykyä olla myös myötätuntoinen muita kohtaan. Tämä mahdollistaa vahvempia ja merkityksellisempiä ihmissuhteita.
Oppiminen ja kasvu
Kun kohtaa epäonnistumisia tai virheitä itsemyötätuntoisesti, on todennäköisemmin avoimempi oppimaan niistä jotain sekä kasvamaan kokemuksen myötä.
Yksinkertaista, mutta ei välttämättä helppoa. Onneksi harjoitusmahdollisuuksia tulee joka päivä.
Olet jo päättänyt tavoitteet ja suunnitelmakin on tehty. Nyt hommat ovat enää tekemistä vaille valmiita, joten eikun hommiin.
Mutta sitten tulikin pyytämättä ja yllättäen keskeytys ja toinenkin. Sitten pitikin tehdä jo jotain muuta ja yhtäkkiä parin viikon päästä muistit, että niin joo, tämä ensimmäinen hommahan jäi ihan telineisiin.
Jos nykyään oikeasti haluaa saada jonkun asian valmiiksi, niin omaa keskittymistä pitää varjella todella tarkasti. Häiriöitä nimittäin puskee jatkuvasti ja osa on ihan itseaiheutettua. Tässä muutamia mahdollisia syitä ja ratkaisuehdotuksia
Jatkuvat häiriötekijät
Syy: Älypuhelimet, sähköpostit, some-ilmoitukset – jatkuva notifikaatiotulva katkaisee ajatuksesi.
Ratkaisu: Aseta tiettyinä aikoina päivästä tietoisesti “häiriöttömät” jaksot. Sammuta ilmoitukset ja pidä puhelin etäällä, kun keskityt tärkeisiin tehtäviin. Oikeasti siis kaikki kiinni.
Monitohelointi
Syy: Työkulttuuri elää monitoheloinnista (tunnetaan myös nimellä multipasking), mutta se hajottaa huomiosi.
Ratkaisu: Priorisoi tehtäviä ja keskity yhteen kerrallaan. Anna itsellesi lupa syventyä yhteen asiaan ilman jatkuvaa keskeyttämistä. Tee pomodoro-verryttelyvartti ja jatka tekemistä sopivan kokoisissa pätkissä.
Epäselvät tavoitteet
Syy: Jos on epäselvät tavoitteet, on vaikeaa toteuttaa tehtävää ja mieli harhailee ties minne.
Ratkaisu: Määrittele selkeät ja konkreettiset tavoitteet. Kun tiedät mitä haluat saavuttaa, on siihen helpompi keskittyä.
Liian tiukka aikataulu
Syy: Liian täyteen ahdetut päivät hajottavat keskittymisen.
Ratkaisu: Priorisoi tärkeimmät tehtävät ja opettele sanomaan ei asioille, jotka eivät ole oleellisia tavoitteen kannalta. Oikeasti opettele sanomaan ei. Se vaatii taitoa. Luo realistinen aikataulu päivälle ja pidä huolta, että sieltä löytyy myös taukoja.
Stressi ja muu levottomuus
Syy: Stressi ja levottomuus vaikeuttavat fokuksen ylläpitämistä.
Ratkaisu: Harjoittele stressinhallintaa, kuten mindfulnessia tai hengitysharjoituksia. Huolehdi myös riittävästä levosta ja unesta.
Fokuksen ylläpitäminen on oikeasti haastavaa ja tietoista työtä. Tunnista omat heikot hetkesi, kokeila ja reflektoi erilaisia ratkaisuja ja harjoittele säännöllisesti. Ja kun kuitenkin jossain kohtaaa fokus katoaa ja pään sisäinen apina aloittaa riemastuttavan mekastuksen, niin sitten vaan lempeän jämäkästi fokus takaisin tekemiseen ja totea vaikka rauhallisen rakastavasti itsellesi:”Nyt vittu oikeasti.”
Seuraavaksi pari kohtaa miksi itsereflektio on toiminnan parantamisen suuri, julkinen salaisuus!
Tapa tavoitteiden tarkentamiseen
Säännöllinen reflektointi auttaa pitämään mielessä omat pitkän aikavälin tavoitteet. Se tarjoaa tilaisuuden myös arvioida, ovatko nykyiset toimenpiteet linjassa näiden tavoitteiden kanssa. Tarvittaessa on mahdollisuus säätää suunnitelmia tai tarvittaessa tavoitteita.
Tietoista itsensä kehittämistä
Reflektointi on helppo ja fiksu tapa ottaa pieni aikalisä hektisestä arjesta ja pysähtyä tarkastelemaan tekemisiä, tekemättömyyksiä ja ylipäätään omaa fiilistä. Tätä kautta ajan myötä alkaa kehittymään koko ajan parempi ymmärrys omista vahvuuksista ja heikkouksista ja ajatuksia mitä kannattaa kehittää jatkossa, jotta oma tie kulkisi kohti tavoitteita.
Itsemyötätunnon kasvaminen
Kun viikottain tarkastelee edistymistään, alkaa hahmottamaan paremmin mikä toimii ja mikä vaatii muutosta. Tämä edistää myös itsemyötätuntoa, kun tunnistaa omat ponnistelut ja saavutukset. Muutoksen mahdollisuus myös vähentää stressiä kun toimimattomat asiat jäävät ajanmyötä vähemmälle.
Parantaa itseluottamusta ja motivaatiota
Itseluottamus vahvistuu kun viikottain pysähtyy katsomaan miten on onnistunut edistämään omia asioita ja miten on itse kehittynyt. Onnistumiset puolestaan ruokkii motivaatiota jatkaa ja asettaa uusia tavoitteita. Viikottainen itsensä reflektointisessio on energiapankki, joka ruokkii sitoutumista omaan kasvuun sekä positiivista asennetta.
Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, kuka oikeastaan päättää elämästäsi? Päätätkö itse, ystävät vai ehkä joku naapurin Pena? Vaikka monesti voi tuntua siltä, että elämää ohjaavat ulkoiset tekijät tai toisten ihmisten odotukset, niin välillä voisi kääntää katseen sisäänpäin ja miettiä, mikä rooli itsellämme on oman elämämme päätöksenteossa?
Monesti annamme muiden ihmisten mielipiteiden vaikuttaa siihen, mitä teemme tai emme tee. Saatamme ottaa huomioon ystävien, perheenjäsenten tai jopa tuttujen odotukset ja toiveet omien päätöstemme pohjana. Mutta olisiko aika muistuttaa itseämme siitä, että täällä eletään kuitenkin omaa elämää?
Tuttujen ja läheisten ihmisten mielipiteet voivat olla arvokkaita ja antaa uutta perspektiiviä, mutta loppujen lopuksi päätösvalta elämästämme on kuitenkin meillä itsellämme. On hyvä muistuttaa, että kukaan meistä ei ole velkaa kenellekään oman elämän suunnasta, vaan voimme valita omat tiemme. Se voi tuntua oikeasti samaan aikaan innostavalta JA pelottavalta, mutta se avaa oven oikeasti omalle kasvulle ja kaikenlaisille mahdollisuuksille.
On tärkeää muistaa, että kukaan ei tunne sinua niin hyvin kuin itse tunnet itsesi. Ja jos tuntuu, että et vielä tunne tarpeeksi hyvin, niin nyt on hyvä aika opetella! Tutustu itseesi syvemmin. Mikä tekee sinut onnelliseksi? Mikä innostaa sinua? Mitkä ovat arvosi ja unelmasi? Kun alat kuunnella itseäsi, voit tehdä päätöksiä, jotka tukee omaa hyvinvointia ja onnellisuutta. Ja vaikka ystävät ja tutut voivat olla tukenamme matkallamme, kukaann ei voi elää elämää kenenkään puolesta.
Siksi elämäsi päätökset tulisi tehdä omien tarpeiden ja arvojen pohjalta. Vaikka toisten mielipiteillä voi olla merkitystä, lopullinen päätösvalta on sillä tyypillä joka katsoo sinua peilistä.
Viime keväänä tiputtelin painoa n. 10 kiloa suht lyhyessä ajassa. Tätä ainakin muutama kommentoi, että oikeaa onnistumista pitää katsoa sitten vuoden tai muutaman päästä, että ovatko kilot pysyneet poissa. Pudottaminen lienee helppoa, varsinkin jos on ollut jollain kitukuurilla, mutta pysyvä painonhallinta vaatii toimivia muutoksia arkeen.
Kilot tosiaan lähtivät aika pienellä vaivalla, enkä kokenut että olisin rajoittanut elämääni valtavasti. Ja nyt kun on reilu vuosi mennyt, niin kilot ovat tosiaan pysyneet poissa. Pienehköä muutaman kilon heilumista on tapahtunut sekä alas että ylös riippuen kaikenlaisista valinnoista ja sattumista, mutta pysyvästi painoa ei ole tullut takaisin.
Hauska myös huomata, että vaikka pudotettavaa voisi olla edelleen ainakin se 10 kiloa, niin jo tuon ensimmäisen “rutistuksen” jälkeen ei paino juurikaan enää pudonnut. Jälkikäteen ajateltuna ehkä tuossa tuli jonkinlainen ajatus, että tämähän menee helposti, että nyt vaan odotellaan jatkoa ja toisaalta ehkä suurin motivaatio laski hieman, koska osa paidoista mahtui taas päälle.
Mitä seuraavaksi?
Jos mietin omaa motiivia terveyttä ajatellen, niin edelleen voisi mittaroida vielä kiloja. Vaikka 10-15 kiloa lähtisi pois, niin vielä olisi ihan tuhdikkaassa kunnossa ja jos samalla huolehtii lihaskunnosta ja liikkumisesta, niin edelleen pitäisi olla ihan toimintakykyinen, vähän kevyempi, keski-ikää lähestyvä mies.
Kilojen putoaminen on siis mittari, joka osoittaa jollain tapaa että miten uudet tavat esim. syömisessä toimii. Eli hyvää harjoittelua itsensä johtamiseen, miten motivoida itseään tekemään välillä “vaikeitakin” asioita, joiden palkinto ei näy heti, mutta todennäköisesti palkitsee tulevaisuudessa.
Viimeksi bloggasin vasta lopputuloksen ja nyt vähän juteltuani tuttujen kanssa tuli pientä kannustusta, että miksei tästä etenemisestä kertoisi pitkin matkaa? Tämä voisi olla mielenkiintoista, koska aika moni kamppailee jonkinlaisen elämäntapamuutoksen kanssa ja eteen tulee jos jonkinlaista uskomusta, estettä ja “elämää”. Tästä voisi onnistuessaan saada oivalluksia myös muutkin. Vähemmän jeesustelua ja enemmän omaa kokemusta ja havainnointia. Miksi ei?
Myös hyvinvointimessias J. Jaakkola totesi twitterissä kutkuttavasti.
Treenihommissa hyvä muistaa, että ei kaiken tarvii aina olla haudanvakavaa. ”Taidanpa vetää itteni minttiin, ois ehkä siistiä olla kondiksessa!” niin ei siihen heti tarvii että ”palveleko se sun elämän tarkoitusta, eikö senkin ajan voisi kuluttaa olemalla parempi isä / äiti?”
Tämä resonoi kivasti omaan ajatteluun, että juttuja voi edistää myös sopiva pilke silmäkulmassa, eikä tarvitse aina olla niin paska jäykkänä puristamassa.
Lisäksi jäin miettimään, että mitä se “mintti kondis” olisi? Jotain penkistä, kyykystä ja/vai sopivan sutjakka ulkomuoto ja jaksaa juosta jonnekin?
Voisiko yhdistää fiksun ja maltillisen, pysyvän elämäntapamuutoksen tuon kondiksen tavoittelemiseen?
Koska tämä on nauruversio, niin jatkan vielä tuon miettimistä. Ja kuulen mieluusti ajatuksia tuon tiimoilta! Mitä tavoitellaan ja mitä olisi mielekäs seurata?
Miltä kuulostaa seuraava? Pitää aloittaa elämäntapamuutos/laihduttaminen/liikunta/joku muu. Sitten asettaa tavoitteen, joka on voimien tunnossa asetettu vähän liian kovaksi. Tämän jälkeen rimpuillaan pakon edessä jonkun aikaa, kunnes tavoite jää tekemättä ja sitten loppuu koko homma. Ehkä vielä ajatus sen jälkeen, että myöhemmin sitten uusiksi ja “tosissaan.” Kuinka moni tunnistaa tälläisen toimintamallin?
Ainakin itselle on saattanut muutaman kerran käydä jotenkin noin.
Yritysten ja erehdysten kautta omalla kohdalla kuitenkin toimivampi lähestyminen on
hyväksyä, että muutos ottaa aikansa
välillä ei mene suunnitelmien mukaan
Hyvänä esimerkki on ystävä, joka aloitti uuden vuoden aikaan tupakkalakon. Juteltiin tammikuussa ja hänellä oli huoli, että kuitenkin tulee polttaneeksi jossain kohtaa ja lakko jää sitten siihen. Mietittiin, että hän voisi lopettaa lakon yhdeksi illaksi ja jatkaa sitten välittömästi sen illan jälkeen. Rupateltiin uudestaan maaliskuun puolessa välissä ja kaveri totesi iloisena, että hyvin on lakko pitänyt kun on kahdeksi illaksi sen keskeyttänyt. Silloin oli laskurin mukaan polttamattamia päiviä 75 (oikeasti siis 73) ja rahaa oli säästynyt yli 350 euroa.
Vanha ajatus olisi ollut, että lakko loppuu ekaan repsahdukseen ja se oli sitten siinä. Uusi joustavampi ajatus sallii pienen takapakit ja sitten taas jatketaan.
Liikunnan lisäämisessä sama juttu. Jos aiemmin on liikkunut satunnaisesti vaikkapa 3 kertaa kuukaudessa ja ottaa tavoitteeksi “liikunnallisen elämäntavan” ja vaikkapa liikkua 3 kertaa viikossa.
Jos tekee kuten ennen, niin liikuntakertoja tulee puolen vuoden aikana 18. Jos liikkuu tavoitteen mukaisesti kolme kertaa viikossa, niin kuukaudessa tulee 12 kertaa ja puolen vuoden aikana liikuntakertoja jo 72.
Koska melko varmasti puolen vuoden aikana tulee kaikenlaista flunssaa, kiirettä ja muuta “elämää” niin tuo kolme kertaa ei onnistu aina. Jos vaikkapa joka toinen kerta jää viikon liikunnat kahteen. Silloinkin kuukauden aikana liikettä tulee 10 kertaa. Puolen vuoden aikana 60. Edelleen entisen verrattuna yli kolminkertainen määrä.
Vuoden aikana ero kasvaa entisestään. Ennen olisi liikkunut 36 kertaa ja uudella tapaa 120. Jos miettii “liikunnallista elämäntapaa” tavoitteena, niin veikkaan että ero kyllä tuntuu jos vuoden aikana liikkuu yli 100 kertaa. Ehkä liikunnasta alkaa jo tässä kohtaa tulla oikeasti tapa, jolle löytää jo mielelläänkin lisää tilaa kalenterista?
Ja tämä siksi, että hyväksyy “epäonnistumiset” sinne tänne ja jatkaa silti tekemistä.
Saman sallivuutta ja pidemmän ajan muutosta voi miettiä myös moneen muuhun asiaan. Pari karkkipussia vähemmän viikossa, pari kymppiä säästöön kuukaudessa, muutama kerta viikossa kasvisruokaa, kaksi lukukertaa viikkoon jne.
Vielä helpommalta tuntuu, jos lakkaa miettimästä näitä “epäonnistumisina” vaan ihan normaalina elämänä. Yleensä onnistuu, joskus ei. Ja huomenna on taas uusi päivä.
Vaikka olemme oppineet tekemään työtä koko ajan paremmin uusien viestintävärkkien, projektienhallinnan ja johtamiskehysten avulla, niin työelämä tarvitsee siitä huolimatta lisää ennen kaikkea rakkautta.
Kun puhun rakkaudesta työelämässä, niin tarkoitan sillä ennen kaikkea psykologisesti turvallista työkulttuuria. Tämä asia pitää nostaa esille siksi, että hyvä työkulttuuri ei rakennu itsestään, vaan sitä pitää vaalia ja kehittää kuten yrityksen erilaisia palveluita ja tuotteita.
Työelämän rakkaus ei tarkoita tässä tapauksessa romanttista rakkautta tai multi-ihanaa hippien halausrinkiä, vaan kyse on turvallisen ilmapiirin kehittämisestä, jonne työntekijät saavat tulla kokonaisina ihmisinä.
Tämä tarkoittaa luonnollisesti hyvää ja ystävällistä käytöstä duunikaverien kesken, mutta se myös tarkoittaa työpaikan taitoa käsitellä konflikteja ja kehittää aidosti vaativia asioita.
Konkreettisesti tämä tarkoittaa esim.
Minun ei tarvitse peitellä virheitäni. Työyhteisö hyväksyy, että kaikki tekevät virheitä ja niistä on mahdollisuus oppia.
Minä voin olla eri mieltä esimiehen ja muiden työntekijöiden kanssa. Kaikki osaavat keskustella asiasta ja keskustelulle löydetään aikaa.
Voin kysyä myös “tyhmiä” kysymyksiä. Usein muutkin miettivät ja kaipaavat vastauksia.
Voin tulla väsyneenä töihin ja tuoda sen panoksen, joka sinä päivänä on annettavissa. Työkaverit ymmärtävät, että töissä käy kokonaisia ihmisiä, joilla voi olla välillä raskasta siviilipuolella.
Uskallan pyytää apua ilman, että joudun pelkäämään mahdollisia seuraamuksia. Joskus työtaakka voi kasvaa pyytämättä ja yllätyksenä isommaksi kuin yksi ihminen pystyy hoitamaan.
Voin luottaa, että myös muut uskaltavat kertoa yhteisiin tavoitteisiin liittyvistä asioista. Vain tiedossa oleville asioille voi tehdä jotain, mutta jos kukaan ei kerro niistä, niitä ei voi korjata.
Kohtelen toisia inhimillisesti enkä yritä nolata tai kiusata toisia. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys.
Inhimillisyyden tunnustaminen töissä ei tarkoita, että työ muuttuisi hassuksi harrasteluksi, jota tehdään silloin kun siltä tuntuu, vaan sitä että jos firman suurin hyöty tulee yhdessä oppimisesta, niin se on huomattavasti helpompaa kun ei tarvitse “puristaa mailaa paska jäykkänä”, vaan voi rohkeasti yrittää, ehdottaa ja mahdollisesti epäonnistua. Tämän kautta on mahdollisuus oppia haastamaan itseään ja omaa ajatteluaan.
Miten sinä voit osallistua paremman työkulttuurin rakentamiseen?
Kannusta kysymään ja haastamaan vallitsevia mielipiteitä. “Tämä nyt vaan on aina ollut näin” on hyvä merkki, että vallitsevaa ajatusta ei ole haastettu tarpeeksi. Haasta myös itse!
Löydä aikaa kahvittelulle. Vapaamuotoinen keskustelu tuottaa helpommin ymmärrystä aiheesta sekä ihmisestä. Työkaverista tulee resurssin sijaan ihminen.
Kerro omista virheistäsi ja mitä olet niistä oppinut.
Kysy vaihteeksi mitä kuuluu ja KUUNTELE, ennenkuin hyökkäätte päivän tehtävien pariin.
Onko sinun työpaikallasi rakkautta? Jos ei, niin millaista rakkautta sinne tarvitaan? Koska kehitän parempaa työkulttuuria, niin kuulen myös mieluusti palautetta. Tai kerro jos olet eri mieltä. Saat olla myös väärässä.
Kirjoittaja kyselee työkseen ja kannustaa kaikkia kysymään lisää kysymyksiä sekä töissä ja vapaa-ajalla. Myös niitä tyhmiä ja vaikeita kysymyksiä.
