Istahdatte jonnekin korporaatiosaniteettiin ja mietitte syntyviä syviä. Kun olette asioineet ja päässänne on tuhannentoista voittavaa ajatusta, niin eiköhän pyllypaperin pää olekin hukkunut jonnekin massiivisen pidikkeen uumeniin.
Vähän niinkuin elämä, paskaisten asioiden selvittelyn aloittaminen on aina vähän hankalaa.
Eilen tuli piipahdettua Linko Pizza Baarissa. Paikka oli juurikin mitä ennakot tiesivät kertoa, melko intiimi ja konstailematon ravintelibaari.
Tuli mieleen, että tämmöisiähän ne paikat ovat, missä tekee mieli käydä kun vierailee ulkomailla. Omintakeisia olohuoneita, joissa on just se “yks hyvä juttu”. Täällä se on, yllättäen, pizza. Tänne veisi vieraspaikkalaiset ehdottomasti.
Mitäs muita vastaavia meillä on Helsingissä? Ja mikä siellä on “se juttu”?
Lueskelin juttua painonnostosta. Taikka oikeastaan epäonnistumisesta. Ja ihan tarkallaan ottaen yrittämisestä ja kehittymisestä.
Vaikka tuon voi nähdä äkkiseltään nähdä vain huippujen huippusuoritusten oikeutena epäonnistua, niin epäonnistumisen oikeus kuuluu meille kaikille ihan arkipäiväisissä asioissa. Kun aloitat jonkun asian tekemisen ensimmäistä kertaa elämässäsi, kun jatkat jotain asiaa pitkän tauon jälkeen, kun teet jotain pitkäjänteisesti, kun kokeilet jotain silloin tällöin, kun..
Epäonnistumisen pelko on kuluttavaa. Hävettää, kun ei osaa. Hävettää, kun ei onnistu. Ei onnistu vaikka kuinka en olisi tätä vielä harjoitellut, enkä edes tiedä mitä pitäisi tehdä, niin siltikään en onnistu. Miten on mahdollista?!
Pahimmillaan jätetään yrittämättä ja sitä kautta kehittymättä.
Eikä kyse ole pelkästään yksittäisistä taidoista tai suorituksista, vaan tavoista ja asenteesta. Harvasta norsunvitulla olevasta naamasta tulee aurinkoinen yhdessä yössä. Harva sohvaperuna sormien napsautuksella juoksee seuraavat 10 vuotta aamulenkkejä. Epäonnistuminen on merkki, että on tekemässä jotain sopivan haastavaa ja jotain, missä on kehittämistä.
Esimerkki tulee nyt painonnostosta, mutta tämä kyllä istuu moneen muuhunkin osa-alueeseen elämässä.
Lukaisin loman alkuun kirjan Zlatanista.
Jos kaveri ei kuulosta tutulta, niin kyseessä on siis joltisenkin menestynyt ruotsalainen jalkapalloilija.
Kirja oli melkoisen viihteellisesti kirjoitettu minä-muodossa ja jotenkin sanomiset tuntuivat sopivan tulisieluisen hyökkääjän suuhun paremmin kuin hyvin. Kiva ja nopeasti luettavissa oleva ajanviete siis, jos elämänkerrat tai futis kiinnostaa.
Ja sitten asiaan. En ole Zlatanin uraa kovinkaan tarkalla silmällä seurannut. Tiedän, että mestaruuksia ja maalikuninkuuksia on voitettu jonkinverran. Vaan nytpä kirjan loppupuolella oli tilastot ja nehän yllätti. Kymmenen viimeisen vuoden aikana yhdeksen mestaruutta kuudessa eri joukkueessa. Vaikka porukat ovat olleet jo laadukkaita ennen Zlatania, on kaveri myös ollut omalta osaltaan tekemässä tuota mestaruutta maaleillaan ja asenteellaan.
Seuraava ajatus oli, että onkohan paljon muita Zlatanin kaltaisia pelaajia, jotka seuraan tullessaan nostavat kaikkien tasoa sen verran, että itse joukkueesta tulee parempi. Ja tässä tapauksessa pitää tulla niin paljon parempi, että joukkue voittaa mestaruuden. Zlatan on näkyvä (ja kallis) osa joukkuetta, mutta tämän lisäksi on myös ns. “pukukoppipelaajia” jotka ovat tärkeitä tässä tason nostamisessa. Eivät loista parrasvaloissa, mutta saavat toiset pelaajat harjoittelemaan/pelaamaan/tekemään kaiken paremmin.
Tästä ajatus johti työelämään. Ketkä ovat työpaikan “Zlataneita”? Ja ennenkaikkea ketkä ovat “pukukoppipelaajia” joiden panos ei välttämättä näy suoraan tuloksessa, mutta jotka auttavat omalla panoksellaan nostamaan koko firman tasoa ja sitä kautta parempaa tekemistä?
Tämmöinen tuli mieleen. Että jos haluaa muutosta, niin sitten pitää asettaa tavoite. Ja aika monella kuntoilevalla tavoite näyttäisi aika usein olevan joku kilomäärä, rasvaprosentti ja merkittävä muutos kropassa esim. sixpack. Ja tämähän on ihan hyvä asia. Joku asia joka ruokkii tekemistä, vaikka se ei joskus niin miellyttävältä tuntuisikaan.
Kun mennään tavoitteita kohti, niin nälkä on kova. Mikään uhraus ei tunnu liian suurelta, kun tavoite on kirkkaana mielessä. Rahkaa syödään kilokaupalla, aamulenkille lähdetään ja illat täyttyy treenistä. Personal trainerkin on hankittu, koska pitää olla joku “joka saa” tekemään. Se mikä ennen oli pieni osa normaalia elämää, onkin nyt vallitseva mörkö, jonka pillin mukaan tanssitaan.
Sitten tulee SE päivä. Kilomäärä on kondiksessa, rasvat tiukassa ja sixpack vilkkuu peilissä.
Mitäs sitten tehdään?
Jos em. tavoitta kohti on menty uhrautuen ja rypistellen, niin veikkaan, että tavoitteen täyttymisen jälkeen tullaan alas aika äkkiä.
Jos taas tavoite onkin ollut lisätä omaa liikettä viikkoa kohden, tehdä pieniä muutoksia vähän kerrallaan ruokavalioon JA elää normaalia elämää, niin sivutuotteena peilistä todennäköisesti kurkkii hoikempi/vahvempi/iloisempi kaveri. Ja kun tavoite oli tekemistä, niin sehän jatkuu senkin jälkeen.
kuva: Instant Vantage
Ennen kuin aloittaa liikunnan, pitää tutkia koko internet ja katsoa, että onko se kolmijakoinen sitten kuitenkin parempi kuin nelijakoinen? Ja lenkin kesto pitää olla tismalleen 35 minuuttia tietyllä sykealueella. Vai oliko ne 175 m mäkivedot sitten kuitenkin optimoitu juuri tähän omaan tekemiseen sopivammin? Apua! En voi aloittaa, ellen tiedä mikä on oikein.
Ja aikaa kuluu. Ja asioita ei tapahdu.
Juu, on hyvä tehdä oikeita asioita. Mutta ehkä tärkeämpää on aluksi tehdä oikeansuuntaisia asioita. Kun on päässyt sohvalta ylös ja tekemisen makuun. Ja ehkä tavoitteitakin jo tullut mieleen, voi taas tarkistella suuntaa ja tekemistä.
Internet on täynnä hyvää tavaraa ja kotimaisellakin löytyy ainakin allekirjoittaneen makuun fiksuja juttuja osaavilta ihmisiltä. Tutustu. Kunhan ekat liikkumiset on jo tehtynä.
Joni Jaakkolan blogi – optimal performance.
Timo Haikaraisen TH-valmennus.
Parisen viikkoa sitten kramppasin puhelimessa ja tilasin iäkkään kuuloiselta herrasmieheltä kuukauden pätkän hesaria. Määräaikainen, nettilehti, kuukausiliite ja ties mitä kaikkea.
Muistaakseni viimeksi vastaavassa tilanteessa taisi käydä niin, että kuukauden lehdistä luettua tuli muutama sunnuntai ja ripotellen lehti sieltä täältä. Nyt päätin, että jokainen lehti menee vähintään selaten silmien edestä. Ja niin on mennyt. Ja onpas työlästä. Ja olen mielestäni vielä ihan hyvin asioita seuraava, ajankohtainen ihminen. Mutta ei vaan printti jotenkin taivu arkeen. Aamulla “ei ehdi”, illalla ei.. ehdi ja.. no, siinäpä se.
Se sunnuntai kyllä maistuisi. Facebookissa sitä jo tavasinkin keskustelussa ja kas, tässäpä menestyskonsepti.
Sunnuntaiaamuksi paksu pökäle, missä niputettuna viikon tapahtumat ja tärkeimmistä jo mietitty pelkän raportoinnin sijaan vähän syvempää kulmaa. Tuohon vielä lisäksi muutama pidempi aikakauslehtijuttunen, niin ah auvoa kuulkaa hörppiä litran kahvia ja sivistää itseään.
Ja ajanvirrassa pysyy viikolla facebook/twitter -akselilla, missä ystävät ja kylänmiehet nostaa ne tärkeimmät asiat itselle.
