Unohdin onnellisuuden tavoittelun ja olen ollut tyytyväisempi kuin koskaan

Pelto
Photo by Derek Thomson on Unsplash

Minä halusin vain olla onnellinen.

Muistelen, että joitain vuosia takaperin olisin ollut valmis luopumaan melkein kaikesta, jos olisin voinut olla onnellinen.

Onnellisuus oli silloin ajatus, joka etäisesti muistutti tuntemattoman rantakuvaa instagramissa, missä nostetaan maljaa kauniiden ihmisten kanssa. Facebookissa kaverin innostunut ylistyslaulu uudesta projektista tai puolituttavan multihehkutus kuinka duuni voi olla niin ihanaa. Tai kenties  blogipostaus, jossa on 34 kuvaa valkoisesta asunnosta, jossa on valkoisia tyynyjä valkoisella sohvalla, jossa hymyillen syödään mysliä ja kerrotaan miten energinen olo on aamujumpan jälkeen.

Onnellisuus oli myös jokin tunne, joka välittyi toisten ihmisten koiranpentumaisesta innostuksesta “unelmien toteuttamisesta” tai yleisesti hoetusta kiitollisuusmantrasta, kuinka hyvä on just nyt. Tässä. Hetkessä. Vain. Olla.

Tätä minäkin olisin halunnut. Käytännön ihmisenä en tietenkään valkoista sohvaa valkoisilla tyynyillä, mutta muuten kyllä. Minäkin halusin olla onnellinen, minäkin halusin hehkuttaa, minäkin halusin olla innostunut ja matkustaa maailman ääriin, rannalle kasaamaan kivitornia ja kertomaan miten kiitollinen olen. Siellä. Siinä. Hetkessä. Päivän. Kaljaa. Juoneena.

Mutta ei.

Tuon onnellisuuden sijaa minä heräsin aamuisin apaattisena ja vaelsin väsyneenä töihin, missä askartelin asioita joita muut ihmiset joskus ymmärsivät enemmän ja joskus vähemmän. Ei suuria tuuletuksia sosiaaliseen mediaan eikä nyt varsinkaan onnellisuutta muille jaettavaksi. Same shit, different day.

Miksen  saa olla onnellinen? Mikä minussa on vikana?

Myöhemmin olen oivaltanut, että ei minussa ollutkaan vikaa. Se mitä kuvittelin onnellisuudeksi, oli pieni pintaraapaisu muiden ihmisten kokonaisesta elämästä. Heidän hetkessä oleva kiva fiilis jostain, joka oli jaettu myös muille katseltavaksi.

Sitten elämä keksi opettaa minulle onnellisuutta kovemmalla kädellä ja heitti eteeni tragedian, joka pakotti pohtimaan elämää ja onnellisuutta uusiksi.
Todella lyhyen ajan sisään menetin lähiomaiseni ja olin itse kolarissa, jossa olisi voinut käydä huonomminkin.

Mutta ei käynyt. En kuollut, joten olin elossa. Kauanko vielä? En tiedä, mutta tuli etiäinen, että  jäljellä olevia päiviä ei kannattaisi ainakaan käyttää onnellisuudesta murehtimiseen.

Jos aiemmin olin aamuisin herännyt jo valmiiksi väsähtäneenä, niin pian huomasin, että ehkä kuitenkin on ylipäätään kiva herätä.

Se mikä aiemmin oli ollut se harmaa ja ahdas arki alkoi näyttäytyä miellyttävän tasaisena mahdollistajana  mielekkäälle elämälle. Pieniä oivalluksia ja parempaa ymmärrystä monesta asiasta. Kuinka paljon mahtavia ihmisiä on ympärillä. Työpaikka, jossa pääsee haastamaan itseään ja muita. Edelleen mahdollisuus tavoitella ja kokeilla uusia asioita. Katto pään päällä ja pehmeä sänky. Jääkaapissa aamupalaa. Toimintakykyinen ja toistaiseksi elossa.

Onnellisuus ei ollutkaan jatkuva hyvänolon tunne, kun katselee maailman kauneinta auringonlaskua upeimmalla rannalla isoimmassa vuoristoradassa nousuhumalassa euforiaperäruiskeen saaneena.

Onnellisuus ja sen tavoittelu unohtui ja tilalle tuli tyyneys omaa arkeen ja tekemiseen. Hyväksyminen nykyistä tilannetta kohtaan ja jotain kantavia ajatuksia tulevaisuuden tekemiseen.

Olenko nyt siis onnellinen?

En tiedä, mutta teen koko ajan enemmän asioita, joita koen mielekkääksi, hyväksyn että joskus känkkäränkkä käy kylässä ja arki tuntuu enimmäkseen ihan mukavalta.

Se riittää.

Read More

Työelämä on rikki, eikä sitä korjata enää vasaralla vaan valmennuksella

Työelämä on rikki.

Oma kokemus eri paikoista sekä yleisen keskustelun fiillis on, että lähes kaikkialla on krooninen kiire ja sitä myöden porukka alkaa olla väsähtänyt työssään. Monessa paikassa tehdyn työn merkitys on hämärtynyt ja tuntuu, että on kauhea kiire tehdä ja korjata asioita, joita ei olisi pitänyt tehdä alunperinkään. Kehitytään paremmiksi ongelmanratkaisijoiksi, mutta valitettavasti ei aina tiedetä mitä ongelmaa ollaan ratkaisemassa. Pääasia, että tulee valmista ja mielellään jo eilen.

Kiirettä ja “työhyvinvointia” korjataan eri paikoissa eri tavoin. Aiemmin hankittiin biljardipöytiä ja kolaa kaappiin, nykyään  liikuntaseteleitä ja salikortteja. Osassa paikoista on myös herätty ajattelemaan työn merkitystä ja sujuvaa tekemistä mm. ketterin menetelmin. Tätä ajattelua olen myös itse päässyt tekemään viimeisen 10 vuoden ajan. Samaan aikaan kuitenkin kun olen oppinut sekä tekemään ja ajattelemaan ketterästi, olen huomannut että edelleen se ihminen siellä työpaikalla jää vähemmälle huomioille. Millä fiiliksillä tullaan töihin yleensä? Onko yleisesti jaksamista ja energiaa? Palveleeko tiimin tavat tekemistä? Onko töiden ulkopuolella mielekästä tekemistä jne? Enkä tarkoita, että työpaikan pitäisi olla päiväkoti, missä vaihdetaan vaipat kun vetelät lurahtaa pöksyihin, mutta väitän että jos ihmisen ottaa huomioon kokonaisuutena ja tarjoaa keinoja vaikuttaa omaan työhön ja elämiseen, on hänen parempi olla töissä ja sitä myöden myös tekemisen laatu, ideat ja yhteistyö paranee.

Tätä kuviota haluan kehittää paremmaksi. Sen sijaan, että nyt hakisin vielä lisää oppia ketteristä menetelmistä, niin tällä hetkellä mielestäni minulle on fiksumpaa oppia enemmän ihmisten kohtaamisista, valmentamisesta, empatiasta ja kuuntelusta sekä miettiä miten parannetaan ja tuetaan itseohjautuvuutta. Joten aloitin nyt syksyllä Valmentamossa LCF life coach -opiskelut työn ohessa. Vaikka nämä asiat eivät ole entuudestaankaan ihan vieraita, koen että lisäoppi ei kaada ojaan eikä pieni ajatusten ravistelu tee pahaa.

Uskon, että saan koulutuksesta ennen kaikkea lisää työkaluja nimenomaan työelämän parantamiseen yhdessä jo käytössä olevien lean- ja agile-menetelmien avulla, pidän myös tärkeänä että pääsen tekemään perinteistä valmennusta työn ulkopuolella. Mielestäni parempi valmentaja ymmärtää just sopivasti työtä, työelämää ja elämää.

Kirjoitan aiheesta lisää ja sitä voit seurata helposti tässä blogissa, facebookissa ja instassa. Ota seurantaan!

 

Photo by Alex Kotliarskyi on Unsplash

Read More

“Life coachaus on vahingollista”

budda

Sanna Mämmi kirjoittaa avoimesti life coachauksesta. Otsikko on lainaus tekstistä.

Pakko myöntää, että en ihan kauhean yllättynyt ole. Tämä oli ensimmäinen juttu minkä minä luin, mutta tuskin jää viimeiseksi.

Tällä hetkellä pinnalla on trendi mikä ohjaa ihmistä kehittämään itseään kaikilla mahdollisilla osa-alueilla. Tuntuu, että perusasiat syömisestä lähtien on problematisoitu ja kaikkeen tarvitaan (maksullista) apua. Siellä missä on markkinarako, siellä on mahdollisuus. Ja mitä suurempi tarve, sitä enemmän alalle löytyy monenlaista yrittäjää. Mikäs sen hienompaa kuin auttaa ihmisiä löytämään todellinen potentiaali ja vastaamaan elämän heittämiin haasteisiin? Jalo tehtävä, mutta riittääkö osaaminen aina?

Samankaltainen haaste on myös liikuntapuolella, missä verrattain kevyellä koulutuksella myydään personal trainer -palveluita. Pelkkä koulutus, sertifikaatti tai sen puute ei tietenkää tee kenestäkään hyvää tai huonoa opastajaa. Ongelma lienee laadunvaihtelussa. Ja huonompi laatu rapauttaa alaa.
Hyvinvointibisneksen kasvun myötä Suomeen on tullut uusia ammatteja, kuten life coachit. Psykologiliittoa mietityttää alan valvomattomuus ja kouluttajien vähäiset tutkintotiedot.
Hyvä ja ammattitaitoinen life coach on varmasti paikkansa ja palkkansa ansainnut. Muuten kehottaisin ihmisiä kriittisyyteen. Valmentajan pakeille marssiminen lienee helpompi vaihtoehto kuin pysähtyä hetkeksi ja miettiä omaa elämää ja sen mahdollisia kipukohtia.  Kun on ensin tehnyt itsensä kanssa pohjatyötä, voi ulkopuolisestakin avusta olla parempi hyöty.

Suosittelen luettavaksi esim Anthony de Mellon Havahtumista ja Sheldon B. Koppin Jos tapaat matkallasi buddhan, tapa hänet! (lue arvostelu) Molemmat painottavat pitkälti vastuun ottamista omasta elämästä.

Elämä ei aina ole helppoa, mutta siksi se onkin opettelemisen arvoista.

Voimia ja rohkeutta matkaan!

 

 

Read More