Tietokirjailija, motivaatiokuiskaaja ja ihmisten valmentaja. Yrityspuolella sanahirviö agile transformation & culture make-it-happen
Lue lisää minusta ja palveluistani.
Ja tutustu vinkkipiiriin.
Viime viikolla yksi virstanpylväs tuli saavutettua kun pidettiin kirjan julkaisun johdosta virtuaalijulkkarit. Loppukesästä oli vielä kaikenlaista toivetta erilaisista karkeloista, mutta koronatilanteen kiristyessä näistä piti luopua. Ja onneksi löytyi Goforen puolesta mahdollisuus toteuttaa julkkarit uudella tapaa.
Hetken aikaa oli mielessä, että millaista torvisoittokuntaa, tanssivaa karhua ja taikuria tuolla pitäisi olla, mutta sitten päätettiin luottaa rohkeasti kirjailijoiden jututtamiseen ja aiheesta puhumiseen. Kun allekirjoittaneen ja Jarin jututtamiseen löytyi vielä talon sisältä Eeva Kiiskinen, niin luotin että pureudutaan varmasti mielenkiintoisesti ja haastavasti kirjan teemaan. Pyrittiin vastaamaan mm. näihin kysymyksiin.
Miksi ketteryys on niin tärkeää nykyään?
Mitä ketteryys voi antaa yksilöille arkeen?
Mitä lupaamme lukijoille? (tai ainakin haluaisimme luvata)
Mitä paremmin rentoudut, paremmin saat aikaan?
Lisäksi Jari kertoo huippu-urheilijoiden valmentamisesta ja itse avaan hieman valmennuksen puolesta yleisiä asiakkaiden haasteita. Puhutaan myös itsetuntemuken vahvistamisesta, mikä on tärkeää perustetta monelle tekemiselle ja tavoittelemiselle.
Pienestä ramppikuumeesta huolimatta tuntui, että osasi puhua suht selkeästi ja vastasi ainakin melkein siihen mitä kysyttiin.
Tämä vuoden yksi mielenkiintoisimmista projekteista on nyt siinä vaiheessa, että se on “melkein valmis”. Kirja “Just sopivasti ketterä” nimittäin on kirjoitettu, kaunisteltu ja nyt lopulta livahtanut painoon. Ja vaikka kirjoitustyö onkin paketissa, niin toki tekemistä vielä riittää.
Usein kun tekee jotain ensimmäistä kertaa, niin se voi olla hieman jännittävää, kömpelöä ja suoraviivaistakin. Ja ennenkuin huomaakaan, niin se on ohi ja on hieman hämmentynyt olo. Tässäkö tämä nyt oli?
Koska tämän kirjan kirjoittaminen on verrattain tuore kokemus, niin listaanpa muutaman asian, jotka havaitsin tässä matkan varrella.
Kimpassa on kivempaa.
Itse saatan olla hieman omaan pakertamiseen ihastunut, mutta tämä kokemus viimeistään avasi silmät, että yhdessä tekeminen toimii paremmin. Työ etenee sutjakkaammin, kun kaveri on mukana kirjoittamassa. Ajatukset kipunoi kirkkaammin, kun on toinen mukana prosessissa sparraamassa. Tämän lisäksi vuorotellen nostelee toisen fiilistä, jos välillä alkaa epäilyttämään tai uuvuttamaan.
Mitä siis ikinä teetkin, niin mieti miten sitä voisi tehdä hyvän/hyvien tyyppien kanssa! Kiitos Jari, että lähdit mukaan kirjoittamaan.
Salli vision kehittyä työn edetessä.
Vaikka alussa saattaakin olla mielessä “kirkas” visio, että tuommoinen juttuhan tästä, niin oma oppi oli, että mitä nopeammin luopui tuosta kuvitelmasta, sen paremmin itse prosessiin tuli tilaa kehittyä.
Jos “kill your darlings” toimii pienempien rakastettujen fraasien karsimisessä, niin uskallan suositella välillä tarkastamaan omaa visiota. Ja päivittämään sitä paremmaksi!
Tätä sopii myös soveltaa moneen muuhunkin tekemiseen. Tietyin väliajoin on hyvä tarkistaa, että herättääkö se muutama kuukausi sitten asetettu mieltä kiihottava ja innostava tavoite vielä vipinää vai pitäisikö sitä hieman kääntää uuteen asentoon?
Vähän kerrallaan, pitkällä ajalla ja aloita ajoissa
Kaikki arvokas tapahtuu pidemmän ajan kuluessa, eikä sitä voi tehdä kerralla varastoon. On kyse sitten kovan kunnon kasvattamisesta tai rautaisen ammattitaidon kehittymisestä. Tämä oli myös hyvä kohta huomata, että kirjan kirjoittaminen on hieman enemmän kuin iltainen bloggaus. Ei onnistu yhdeltä istumalta, vaan vaatii kärsivällisyyttä toistaa kirjoittamista uudestaan ja uudestaan. Toisinaan myös silloin kun ei “huvita” tai silloin kun “ei ehdi”. Ja jos joskus aikoo saada valmista tai tulla paremmaksi, niin kannattaa aloittaa ajoissa.
Taika on se mikä alkaa tapahtua kun ensimmäiset tuhat kertaa on toistettuna. Sitten voi olla helpompi tehdä seuraavat tuhat toistoa. Mitä nopeammin aloittaa, sitä nopeammin toistoja alkaa tulla.
Jotta ympyrä vielä sulkeutuisi, niin näillä opeilla on kirjoitettu kirja, josta löytyy mm. näitä oppeja.
Valtava kiitos kaikille, että olen päässyt tekemään tätä.
Kirjaa on nyt mahku tilata ennakkoon verkkokaupasta ja blogin lukijoille on nyt herkullinen ennakkotilaajan alennnus!
Kampanjakoodilla KETTERÄ saa kirjan hintaan 20,- (sis. postikulut)
Tldr: Elämä on rajallinen ja kuolema koittaa. Vaikka eläisit “vanhaksi” niin jaksatko/pystytkö vielä silloin toteuttamaan mitä halusit? Tiedätkö ylipäätään mitä haluat?
Omalla kohdalla tajusin tämän muutamia vuosia sitten, kun molemmat vanhempani kuolivat lyhyen ajan sisällä hieman yli 60 vuotiaina ja olin itse onnettomuudessa. Kun itsekin jo lähestyy keski-ikää, niin alkaa ehkä huomaamaan, että ei tätä aikaa ihan loputtomasti ole.
Jos tuosta pyöräyttää laskeskellen suoraviivaisesti ja vähän harhaisin oletuksin, niin peliaikaa on itsellä jäljellä n. parikymmentä vuotta. Tähän sitten kun arvuuttelee yllätysmuuttujia omista ja muiden sairauksista, maailmantilanteista (epidemiat, lamat jne) niin yhtäkkiä voi havahtua, että kauankohan oikeasti ylipäätään vielä lanttu leikkaa ja jaksaa itse nousta sohvalta käymään kaupassa, puhumattakaan muista vaativammista toimista. Toisaalta myös, että onko työkykyinen ja onko ylipäätään töitä tarjolla?
Sitten löydän kuitenkin rauhoittelemasta itseäni, että kyllähän omat elintavat ovat nyt kuitenkin kertaluokkaa paremmat kuin omilla vanhemmilla. Että varmaan nyt kuitenkin hieman enemmän on vuosia elämässä?
Voi olla. Tai sitten ei. Tulee syöpä, muistisairaus, auto ajaa kumoon, lentokone tippuu päähän tai maailmaan leviää iso epidemia johon voi kuolla. Iso oivallus ei ollut se, että kuvittelenko eläväni (hieman) pidempään kuin vanhempani, vaan mitä näillä rajallisilla vuosilla haluaa vielä tehdä?
Hyvä kysymys lienee, että haluanko saada jotain aikaiseksi? Edetä uralla jonnekin, tienata paljon varallisuutta, rakentaa talon, jotain muuta? Mitä?
Mutta ehkä tärkeämpi kysymys voikin olla, että millaista elämää sitä haluaisi elää? Ja olisiko sitä mahdollista ja mielekästä alkaa muotoilemaan jäljellä olevista vuosista?
Voisinko oppia olemaan myötätuntoisempi itselleni ja alkaa itseni parhaaksi kaveriksi, joka kannustaa just sopivan lempeästi ja jämäkästi tarvittaessa?
Voisinko alkaa oman elämän tutkija-toteuttajaksi, joka löytäisi omaa sopivaa rytmiä työhön ja vapaa-aikaan?
Oppisinko kuuntelemaan itseäni ja omia tarpeitani ja pienin askelin myös toteuttamaan niitä?
Olisinko rohkea ja aina tilaisuuden tullen kannustaisin lähipiiriä rohkaisevin sanoin ja tarpeellisin teoin uskaltautumaan tavoittelemaan omia unelmiaan?
Jos ei vielä ole hyvä hetki, niin koska sitten olisi?
Flatten the curve (käyrän madaltaminen). Mistä se on tuttu?
Kyse on koronaviruksen aiheuttaman pandemiasta ja jonkinlaisesta keinovalikoimasta (sosiaalinen eristäytyminen, isompien tilaisuuksien kieltäminen jne), millä yhtäaikaisesti sairastuneiden määrää koitetaan pitää maltillisena, jotta hoitoa ja erityisesti tehohoitoa riittää sitä tarvitseville.
Koronasta kirjoitetaan muualla enemmän ja ansiokkaammin, joten siitä ei sen enempää. Mutta käyrän madaltaminen on mielenkiintoinen kehikko ja siitä muutama rivi.
Käyrän madaltamista voisi työelämässä miettiä esim. kuinka pitkään firman työntekijät jaksavat nykyisellä työtaakalla?
Tätä voi sitten nokkelasti tarkastella vaikkapa sekä yksittäisen työntekijän näkökulmasta, eli miten minä pidän huolen omasta jaksamisesta? Ja toisaalta työnantajan näkökulmasta, eli miten tuemme työntekijää hänen jaksamisessaan?
Erityisen tärkeänä ja ajankohtaisena tämä näyttäytyy juuri nyt, koska moni organisaatio opettelee itseohjautuvaksi ja toisaalta nykyisen pandemian myötä tietyt suojaavat mekanismit ovat hieman hyhmäisempiä nyt (työaika, työkavereiden läsnäolo & tuki jne).
Mitäs minä voin tehdä jaksamisen suhteen?
Aluksi kannattaa opetella tunnistamaan omat jaksamisen rajat. Se, että työkaveri nakuttelee kovaa ja korkealta ja joskus senkin yli ei vielä tarkoita, että itse olisi viritetty samalla tavalla. Toisaalta voi olla myös, että toimiakseen jämäkästi, tarvitsee ainakin alkuvaiheessa pientä “painetta”, dedistä tms. Oli miten oli, tätä kannattaa rohkeasti kokeilla ja olla rehellinen itsensä kanssa.
Kysy itseltäsi
– Ehtiikö toteuttaa sitä mikä on tarkoitus päivässä / viikossa?
– Ehtiikö töiden lisäksi nauttia vapaa-ajasta?
– Onko energiaa tehdä jotain muuta hauskaa, ei-työhön liittyvää?
Hyvä myös muistaa pieni jousto, joskus työpäivät ja viikot ovat kiireisiä ja stressaavia, mutta jos se on jatkuvaa ja olo on pelkkää selviytymistä, niin silloin kannattaa alkaa tarkastelemaan, että mistä se johtuu ja voisiko sille tehdä jotain?
– Onko töitä liikaa? Ovatko kaikki työtehtävät yhtä tärkeitä? Jos on epäselvää, niin pitäisi olla joku henkilö, joka osaa auttaa tehtävien priorisoinnissa.
– Ovatko tavoitteet selvillä? Tiedätkö mitä sinulta realistisesti odotetaan ja onko se linjassa siihen aikaan ja osaamiseen mikä sinulla on käytettävissä?
Yksi itseohjautuvuuden vaara on jonkinlainen tahaton heitteillejättö, (josta on mm. Goforen Juho Salmi on kirjoittanut aiemmin) missä organisaation tavoitteet ja keinot ovat sen verran hyhmäisiä, että jäädään toivomaan, että ehkä työntekijät osaavat luovia oikeaan suuntaan.
Tästä sujuvasti toiseen kohtaan eli miten työntekijää voi tukea jaksamisessa.
Mikä on yhteinen suunta ja miten sitä kohti edetään?
Käytä aikaa siihen, että tavoitteet, odotukset ja käytössä olevat keinot ja resurssit ovat linjassa. Keskustele tiimin / ryhmän / työntekijän kanssa avoimesti mihin ollaan pyrkimässä ja miksi. Kun suunta on yhteinen, niin keskustelkaa odotuksista. Mikä on ylipäätään on mahdollista ja mitä se vaatii? Tarvitaanko lisää tekijöitä, osaamista, työkaluja? Jos ei ole mahdollista, niin onko aikaa enemmän käytettäväksi?
Miten välttää jatkuvaa keskeyttämistä?
Mikä on helpoin keino olla läpinäkyviä etenemisen suhteen ilman, että “raportointi” ja “statuskokoukset” vievät leijonanosan työajasta? Pomona pitkä ja harras mietintä, että mitä tietoa tarvitaan, koska ja miksi? Onko se oikeasti niin tärkeää, että siihen kannattaa tuhlata tiimin työaikaa ja hidastaa etenemistä. Ja tämä ei tarkoita, etteikö tietoa pitäisi siirtää, kannattaa vaan miettiä että miten sen tekee mahdollisimman “halvalla”.
– Jos tulee yllätyksiä (niitä tulee), niin miten toimitaan? Jonkinlainen skenaario siitä että mitä jos joku sairastuu, irtisanoutuu tms? Heikointa tilanne on, että yksi palaa loppuun, työkuorma siirtyy toiselle ja sit kautta “käyrä nousee” ja pian koko projekti on ongelmissa.
Perusasioiden päälle on hyvä rakentaa muutakin tukea
Kun on onnistuttu viestimään suunta ja tekemisen malli sekä on molemminpuolista luottamusta, niin tämä auttaa jo varmasti. Jos tämän lisäksi vielä onnistuu aidosti tukemaan työntekijöitä yksilöinä heidän oman jaksamisen suhteen (esim coaching, työhyvinvoinnin usein keinoin) niin ollaan jo hyvällä matkalla käyrän madaltamisen suhteen. Kirjoitan tästä lisää myöhemmin.
Kirjoittaja valmentaa organisaatioita, tiimejä ja asiantuntijoita toimimaan ketterästi muutoksen merillä ja yksilöitä muotoilemaan omaa elämäänsä mielekkäämmäksi. Seuraa facebookissa ja instagramissa.
Koko maailma on pelkkää koronaa. Tällainen fiilis on tullut kun olen jutellut työ- ja muiden kaverien kanssa. Eikä toki mikään ihme, media tuuttaa uutista aiheesta ja sen vierestä ja tottahan näin vakava asia pyörisi mielessä, vaikka media hieman jarruttelisikin.
Vaikka on hyvä olla ns. tilanteen tasalla, niin ajatusten pyöriminen pelkästään tämän aiheen ympärillä ei välttämättä ole hyväksi. Voi olla töitä ja opiskelua tehtäväksi, perheen kanssa läsnäolemista, itsestä huolehtimista tai jotain muuta miellyttävää tavoiteltavaa.
Olen joskus käyttänyt tätä asiakkaiden kanssa, joiden kanssa on haluttu fokusoida ajankäyttöä, mutta tämä sopii myös erinomaisesti tähän tilanteeseen.
Idea on siis sopivin väliajoin palauttaa oma keskittyminen ylenmääräisestä murehtimisesta ja omien ajatusten lietsomisesta johonkin muuhun, mielellään rakentavampaan tekemiseen.
Laita herätys/kalenterimerkintä/tms joka piippaa 1-2 tunnin välein ja kiinnittää huomiosi.
Lopeta mitä olit tekemässä ja hengitä muutama kerta (3-10) syvään. Keskity hengitykseen.
Kun mieli on rauhallinen, tsekkaa mitä olit tekemässä ja ajattelemassa arvioi, että lisääkö tuo tekeminen tai ajattelu parempaa oloa vai ahdistusta?
Mieti mihin olisi hyvä kiinnittää huomio seuraavan 1-2 tunnin ajan.
Omalla kohdalla muistuttelen itseäni n. tunnin välein, mutta toisinaan huomaan nopeamminkin, jos ajatus lähtee väärälle jengalle ja huomio on tehohoidossa olevissa potilaissa tai jonkin epämääräisen lähteen uutisessa. Ei auta mihinkään, ei lisää ymmärrystä eikä varsinkaan rauhoita mieltä. Sitten koitan kääntää takaisin huomion esim. töihin. Mikä olisi seuraava juttu, joka olisi hyvä saada aikaiseksi? Musiikkia kuulokkeisiin ja keskityn siihen seuraavat 20-30 minuuttia. Lisään motivaatiota keskittymiseen ajatuksella, että myöhemmin haluan käydä ulkona kävelemässä/jumpalla ja siihen mennessä olisi hyvä saada nämä tehdyksi.
Ei tämä missään tapauksessa kaikkivoipa hopealuoti ole, mutta hyvä keino opetella palauttamaan keskittymistä niihin asioihin joita haluaa edistää. Tai tässä tapauksessa pois niistä, jotka lisäävät ahdistusta.
Kirjoitan tämän nyt itselleni muistiin ja vinkeiksi, että miten pysyä kasassa koronaviruksen aiheuttaman eristyksen ja mahdollisen stressin vuoksi.
Hyväksy
Tilanne on nyt mikä se on, eikä murehtimalla muuksi muutu. Koita unohtaa hetkeksi kaikki se mikä jää tekemättä ja mieti mitä nyt voi tehdä, joka vie ajatukset muualle tilanteesta. Hyväksy myös, että välillä vituttelee, ahdistaa ja varmaan pelottaakin, vaikka oletkin tuollainen kaikenkattava, monessa liemessä keitetty jätkämiesisäntä. Mielessä on oma ja lähipiirin terveys, tarttuuko tauti ja jos niin miten vakavana ja riittääkö silloin hoitoa? Miten ihmisten työt ja talous? Jos joku tipahtaa polvillee, niin pääseekö ylös sieltä miten helposti? Kestääkö muiden kasetti? Vaikka samaan aikaan jopa intoilemme uudesta (etätyö)tulevaisuudesta, niin osan pinnalla kuohuu ja eristyminen ahdistaa. Pärjääkö ihmissuhteet kun päivittäiset/viikottaiset hengähdystauot on poissa? Ihme olisi, jos ei vähän ahdistaisi.
Hyväksy, että et ollut ennen koronaa täydellisesti itseäsi ohjaava superihminen, et ole sen aikana, etkä varmaan sen jälkeenkään. Nyt mennään läpi hankalien aikojen ja tärkein tehtävä on koittaa selvitä mahdollisimman pienillä vahingoilla.
Hyväksy, että tällä hetkellä voit auttaa parhaiten pysymällä kotona ja kyselemällä kavereiden vointia ja kuulumisia. Ja vaikka kirjoittamalla tätä blogia.
Rutiinit
Kun normaalin ajan rutiinit ovat nyt poissa (työmatkat, lounaspaikan etsinnät, salitreenit, afterit jne) niin koita pitää ja rakentaa jotain (työ)päivän rutiineja, jotta päivä rytmittyy mielekkäästi. Koita mahdollisuuksien mukaan myös rajata aktiivinen työaika, jotta työ ei valahda pitkin päivää ja päädyt olemaan koko ajan “töissä”. Aamupala, lounas, pienehkö taukoverryttely, kone kiinni ja iltapäiväkävely.
Ja riko se joskus huvin vuoksi ja muuten vaan. Lounaan sijaan pitkä päiväkävely, lue kirjaa aamulla uutisten sijaan ja syö aamupala sängyssä. Jotain mitä ei normaalisti tekisi.
Ajatukset muualle
Kun on hyväksytty, että paljon on meneillään ja aika vähän voi suoraan vaikuttaa isoon kuvaan, niin voi miettiä että mitä voisi tehdä joka pitää itsensä kasassa. Jotain mikä voisi jopa innostaa ja viedä mukanaan, saa ajan kulumaan, lisää toiveikkuutta ja mieluusti hyvää oloa. Lukea kirjoja? Piirtää? Kirjoittaa? Opetella käsilläseisonta tai kävelyä? Joogata niin maan perkeleesti? Järjestää virtuaalinen runonlausuntailta? Kyykkyhaaste? Meditoida?
Kokeile jotain? Jotain mihin riittää kaistaa ja voi kokeilla. Jos tuntuu, että ei tämä nyt oikein, niin jätä sikseen ja kokeile jotain muuta.
Kyllä tästäkin selvitään.
Nämä olivat siis itselleni. Jos näissä on jotain sinulle, niin ole hyvä.
Viime keväänä tiputtelin painoa n. 10 kiloa suht lyhyessä ajassa. Tätä ainakin muutama kommentoi, että oikeaa onnistumista pitää katsoa sitten vuoden tai muutaman päästä, että ovatko kilot pysyneet poissa. Pudottaminen lienee helppoa, varsinkin jos on ollut jollain kitukuurilla, mutta pysyvä painonhallinta vaatii toimivia muutoksia arkeen.
Kilot tosiaan lähtivät aika pienellä vaivalla, enkä kokenut että olisin rajoittanut elämääni valtavasti. Ja nyt kun on reilu vuosi mennyt, niin kilot ovat tosiaan pysyneet poissa. Pienehköä muutaman kilon heilumista on tapahtunut sekä alas että ylös riippuen kaikenlaisista valinnoista ja sattumista, mutta pysyvästi painoa ei ole tullut takaisin.
Hauska myös huomata, että vaikka pudotettavaa voisi olla edelleen ainakin se 10 kiloa, niin jo tuon ensimmäisen “rutistuksen” jälkeen ei paino juurikaan enää pudonnut. Jälkikäteen ajateltuna ehkä tuossa tuli jonkinlainen ajatus, että tämähän menee helposti, että nyt vaan odotellaan jatkoa ja toisaalta ehkä suurin motivaatio laski hieman, koska osa paidoista mahtui taas päälle.
Mitä seuraavaksi?
Jos mietin omaa motiivia terveyttä ajatellen, niin edelleen voisi mittaroida vielä kiloja. Vaikka 10-15 kiloa lähtisi pois, niin vielä olisi ihan tuhdikkaassa kunnossa ja jos samalla huolehtii lihaskunnosta ja liikkumisesta, niin edelleen pitäisi olla ihan toimintakykyinen, vähän kevyempi, keski-ikää lähestyvä mies.
Kilojen putoaminen on siis mittari, joka osoittaa jollain tapaa että miten uudet tavat esim. syömisessä toimii. Eli hyvää harjoittelua itsensä johtamiseen, miten motivoida itseään tekemään välillä “vaikeitakin” asioita, joiden palkinto ei näy heti, mutta todennäköisesti palkitsee tulevaisuudessa.
Viimeksi bloggasin vasta lopputuloksen ja nyt vähän juteltuani tuttujen kanssa tuli pientä kannustusta, että miksei tästä etenemisestä kertoisi pitkin matkaa? Tämä voisi olla mielenkiintoista, koska aika moni kamppailee jonkinlaisen elämäntapamuutoksen kanssa ja eteen tulee jos jonkinlaista uskomusta, estettä ja “elämää”. Tästä voisi onnistuessaan saada oivalluksia myös muutkin. Vähemmän jeesustelua ja enemmän omaa kokemusta ja havainnointia. Miksi ei?
Myös hyvinvointimessias J. Jaakkola totesi twitterissä kutkuttavasti.
Treenihommissa hyvä muistaa, että ei kaiken tarvii aina olla haudanvakavaa. ”Taidanpa vetää itteni minttiin, ois ehkä siistiä olla kondiksessa!” niin ei siihen heti tarvii että ”palveleko se sun elämän tarkoitusta, eikö senkin ajan voisi kuluttaa olemalla parempi isä / äiti?”
Tämä resonoi kivasti omaan ajatteluun, että juttuja voi edistää myös sopiva pilke silmäkulmassa, eikä tarvitse aina olla niin paska jäykkänä puristamassa.
Lisäksi jäin miettimään, että mitä se “mintti kondis” olisi? Jotain penkistä, kyykystä ja/vai sopivan sutjakka ulkomuoto ja jaksaa juosta jonnekin?
Voisiko yhdistää fiksun ja maltillisen, pysyvän elämäntapamuutoksen tuon kondiksen tavoittelemiseen?
Koska tämä on nauruversio, niin jatkan vielä tuon miettimistä. Ja kuulen mieluusti ajatuksia tuon tiimoilta! Mitä tavoitellaan ja mitä olisi mielekäs seurata?
