Mielikuvitusleikki.
Suomeen hyökätään jostain päin. Armeija ei onnistu mobilisoimaan niin nopeasti kuin pitäisi ja nostoväki jää ihmettelemään koteihinsa, että sähkövatkaimella ja jääkiekkomailallako pitäisi puolustaa? Jos sota tuntuu vaikealta ajatella, niin miettikää että muuan ydinvoimala posahtaa. Tai tapahtuu jotain, että eläminen Suomessa muuttuu vaaralliseksi meille ja läheisillemme. Tämä voi tuntua vaikealta ajatella, mutta näin on tapahtunut aiemminkin.
Tulee lähdön hetki. Mutta ei kaikille. Osa ystävistäsi jää. Uskovat, että tilanne kyllä paranee pian. Lähtijöistä kukin keksii parhaan mahdollisen keinon. Kellä on varaa, ostavat lennot. Muut keksivät jotain muuta. Ehkä lahden yli pienillä veneillä? Mukaan otetaan kaikki arvokas ja tärkeä mitä pystyy kantamaan. Lämmintä vaatetta, läppärit ja puhelimet, jotta nähdään missä on turvallista. Osa pelkää, että tilanne kotimaassa jatkuu pidempään ja yrittää suunnitella pidemmälle, mistä voin saada työluvan ja työpaikan?
Suomessa meillä oli melkein kaikki. Koulut on käytynä, ehkä uraa rakennettu, turvallinen koti ja jonkinlainen ajatus tulevaisuudesta. Ensi kesänä piti mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Työpaikalla oli luvassa uusia, mielenkiintoisia projekteja. Opiskelu oli gradua vaille valmista. Neljän viikon kesäloma. Kesämökki ja rantasauna.
Nyt suurin osa meistä on vieraassa maassa, parakeissa. Meillä kuitenkin on sisua ja jaksamme. Olemme kiitollisia, että olemme päässeet turvaaan. Mutta odottaminen turhauttaa. Miksi olen edelleen täällä? Minulla on koulutus ja kokemusta. Miksen voi mennä töihin? Viikot muuttuvat kuukausiksi. Edelleen istumme isoissa halleissa telttapatjojen päällä, eikä kukaan oikein tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Koti-ikävä iskee. Miksi näin piti käydä? Miten kotimaahan jääneet ystäväsi voivat?
Parakissa liikkuu huhu, että toisessa maassa olisivat asiat paremmin. Oleskelulupa heltiäisi nopeammin, töitäkin pitäisi olla ja sitä kautta mahdollisuus päästä kiinni takaisin elämään. Vaikka matka on pitkä, niin osa lähtee. Myöhemmin kuuluu lähtijöiltä, että parakki on samanlainen, mutta suihkuissa ei riitä lämmintä vettä kaikille.
Paikalliset asukkaat ovat epäluuloisia. Heidän silmissään olemme pelkkä rasite. Maan taloudella on mennyt jo pitkään huonosti ja nyt pitäisi vielä löytää ylimääräistä rahaa vieraiden hoivaamiseen. Raha löytyy kansalaisilta verojen muodossa. Lisäksi jotain palveluja lakkautetaan. Muistamme vuoden 2015 ja ymmärrämme heidän huolensa. Koitamme selittää, että emme halua viedä heiltä mitään, mutta meidän on pakko olla täällä, koska omassa maassa ei ole turvallista. Haluaisimme myös työtä, mutta sitä ei ole mahdollista edes hakea ennen oleskelulupaa. Aikaa kuluu lisää. Ehkä on mennyt jo vuosi, enemmänkin. Osa on jo saanut luvan ja hakee töitä, mutta koska paikallinen kieli ei ole hallussa, on työllistyminen vaikeaa. Osa pääsee töihin. Siivoamaan, huoltoasemille, ajamaan bussia. Pieni osa pääsee koulutustaan vastaavaan työhän. Palkka tosin on murto-osa siitä, mitä ennen tienasi. Turhauttavaa, että oma koulutus ja entinen ura eivät ole juurikaan arvossa enää. Silti löytyy pieni kiitollisuus. Töitä. Koti. Jonkinlainen näkyvyys tulevaisuudesta. Jotain, minkä päälle voi taas rakentaa elämää.
Tavallisia ihmisiä.
