Illan sankarina oli just Suomessa lanseerattu Torres Viña Esmeralda Rosé
Töttöröö!
Keski-ikää lähestyvä lifestylehyvinvointiviinibloggaajanne käväisi viime viikolla Winestaten järkkäämässä after workissä, jonne oli tullut vierailemaan myös Torresin viinitalon toimitusjohtaja Miguel Torres Maczassek.
Tilaisuudessa esiteltiin viime viikolla alkoihin saapunut uusi Torresin roseeviini. Mitään pidempää luentoa ei aiheesta pidetty, vaan homma pysyi mukavan rentona ja näytteitä viinistä sopi siemailla omaan tahtiin pienten naposteltavien kera. Purtavaa oli hyvä valikoima ja sieltä varsinkin lihatartar istahti tämän viinin kyytiin just sopivasti.
Olen joskus maistanut tämän Esmeraldan valkoviiniä, jota luonnehdittiin viiniksi naisille ja viisaille miehille. Kelpuutan tämän kuvauksen myös vaaleanpunaiseen herkkuun. Kyllä tämä ensi kesänä lähteen mukaan puistoon ja purjehdukseen! Onko kellään paattia? Minä tuon pullon.
Jutustelin myös pienen tovin Miguelin kanssa. Olin kaavaillut, että jos ehtii jutuille, niin kyselen hieman miten helppoa/vaikeaa on perheyrityksessä tehdä vastuun siirtoa nuoremmalle polvelle, mutta mr. Torres olikin kiinnostunut enemmän blogistani. Siitäpä sitten turinoiksi.
“Mistä kirjoitat?”
Sanoin, että olen kiinnostunut mm. hyvinvoinnista kuten moni muukin, mutta olen hieman tympääntynyt, että tämä aihe on viety yli ja hyvinvointi on perkeleellistä suorittamista superfoodien tai vartalonpalvonnan saralla. Että tässä blogissa koitetaan elää ihmisiksi, parantaa elämää silloin kun on tarve ja koittaa nautiskella sen tekemisestä samalla. “Try to do things you like and enjoy. In moderation.” Just sopivasti. Tämä oli selkeästi kiinnostavaa sisältöä espanjalaiselle keski-ikäiselle miehelle ja hän olikin pahoillaan, koska en kirjoita espanjaksi tai englanniksi. Kerroin, että suomalaisissa riittää tekemistä toistaiseksi.
Roseen lisäksi tarjolla oli muutakin Torresin valikoimaa. Kun innokas tarjoileva kysäisi, niin en nyt osannut kieltäytyä Mas La Planasta, joka on Torresin viinien “lippulaiva”. Erittäin, erittäin hyvää punaista.
Todettakoon nyt vielä hyväksi lopuksi, että en tunnustaudu suureksi viiniasiantuntijaksi. Enemmänkin just keski-ikää lähestyvä, joka nyttemmin ennen juomista on alkanut haistelemaan ja maistelemaan sopivasti. Suosittelen.
Myönnettäköön heti kärkeen, että olin hieman ihmeissäni kun tuttavapiiriin alkoi ilmaantua aktiivisuusrannekkeita muutamia vuosia sitten. Mietin, että miten irrallaan voi ihmisparka olla itsestään kun ei muka tiedä, että onko päivän aikana tullut liikuttua tarpeeksi vai ei. Mielessäni kuulin vanhan ukon mesoavan, kuinka ennen vanhaan hiihdettiin kouluun kesät ja talvet, aina vastatuuleen, räntäsateessa ja ylämäkeen. Ei kyllä aktiivisuusranneketta tarvitse kunnon kansalainen, paitsi kertomaan paremmuudestaan kanssaihmisille.
Onneksi olen mukautuvaa sorttia ja eiliset puheeni minua harvemmin kiinnostavat, joten kun sain mahdollisuuden kokeilla mokomaa vempulaa, niin tartuin tilaisuuteen.
Kyseisen malli taitaa olla nyt poistunut, mutta vastaava uudempi näyttäisi olevan Fitbit Charge 2.
Laite mittaa kaikenlaista: noustuja portaita, kulutettuja kaloreita, sykettä, unen laatua ja määrää ja päivän aikana kuljettua matkaa. Sekä “askelia”. Askel tässä tapauksessa on nyt jonkinlaista aktiivisuutta, mikä liikuttaa kättä ja sitä kautta laite tuumaa, jotta aktiivinen on tyyppi.
No kerätty tietohan on ihan kiva juttu, mutta se oleellinen kysymys on, että mitä sillä tiedolla tehdään? Tässä tapauksessa, lisääkö se minun aktiivisuuttani päivisin?
Päätin aluksi mitata vain olemassa olevaa tekemistä, eli antaa mittari miten “huonoja” lukuja tahansa, niin en ala hötkyilemään, vaan pyrin mittaamaan tuon perusaktiivisuuden. Eli jos yleensä otan hissin ja bussin, niin jatkan niillä.
Huomasin, että päivien välillä on isojakin eroja (yllätys). Jos töiden jälkeen ohjelmaan kuuluu jonkinlaista vaappumista ostoksilla, muuten vaan pyörimistä tai jopa treeniä, aktiivisuus nousee suht helposti 10 tuhanteen askeleeseen, jota pidetään tavoiteltava tasona. Ja jos elämä on pelkkää duunia ja kotona lorvimista, niin pysyy aktiivisuus on n. 5-6 tuhannessa.
Eli ensimmäinen tavoite olisi nostaa lorvimispäivän aktiivisuutta.
Tämä onnistuikin suht helposti.
– kävelen toisinaan pidemmällä olevalle pysäkille.
– kuljen aina rappuset (no, melkein aina).
– töissä pyrin sopimaan palaverit kauemmas omasta työpisteestä.
– olen löytänyt aikaa ylimääräisille kävelyille/hölkille helpommin.
Muutamia kertoja olen myös huomannut illalla mittarin olevan vähän vajaana tavoitteesta. Joskus kun aika ja energia on sallinut, niin olen käynyt pienellä kävelyllä, mutta pelkällä käsipelillä en ole halunnut saavuttaa tavoitetta.
Mukavaa ollut huomata, että tietyt valinnat alkavat tulla jo automaattisesti ilman, että miettii varsinaisesti päivän/viikon aktiivisuustavoitteita. Askelia kertyy enemmän ja fiilis on reippaampi.
Näemmä homma toimii kuten aina. Ensin pitää tulla tietoiseksi ja sitten asialle voi tehdä jotain. Ja tekeminen on hyvä saada tavaksi, joka kulkee mukana myös aloittamisen jälkeen.
Onko muilla positiivisia kokemuksia rannekkeesta liikkumisen lisääjänä tms?
Kaulusta kiristää ja päässä surisee. Duuni/elämä on ottanut omansa ja kaipaat pientä hermolomaa eli napakkaa tehoiskua suoraan rentouden kovaan ytimeen.
Varaa äkkilähtö lämpimään
Joku kohde, missä on meri vieressä.
Hotellin valinta
Rahalla saa ja sitä rataa. Huokeampikin on hyvä, mutta ehkä sen yhden tähden halvimman kotteron kannattaa skipata. Jos paikka on lähellä rantaa, siellä on ilmastointi ja netin toimivuutta on kehuttu, on se silloin riittävän hyvä.
Käy joka päivä meressä
Meressä on kalojen taikapissaa ja erilaisia suolia, jotka toimivat erityisen rentouttavasti länsimaisen konttoriapinan mieleeen. Rannalla on muutenkin kiva olla kun lorvituttaa. Voit rentoutua ja kuunnella meren pauhua, lasten itkua, kännisen isännän tarinoita, vesiskootterin jytinää jne. Mukaan voi myös ottaa jonkin soittimen, josta kuunnella meren pauhua.
Unohda retket – päiväohjelma
Menetpä minne tahansa, niin vaihtoehtoja löytyy aina muumisafareista elefanttien kiihdytysajoihin ja kaiken maailman kiviröykkiöitä ja kansantanhuja. Unohda ne kaikki. Vaikka ajatus päivästä muiden nousuhumalassa olevien maanmiesten kanssa kuumassa bussissa voi tuntua houkuttelevalta, niin ei se ole. Eika rentoutusretkellä ole edes aikaa moiseen. Päivärutiini nimittäin koostuu heräämisestä, meressä uimisesta, syömisestä ja juomisesta ja nukkumaanmenosta. Päiväohjelmaa sopii kunkin runkata mieleisekseen kunhan rentoutumisen kivijalat toistetaan tinkimättä joka päivä.
Syö ja juo hyvin
Systemaattisen rennosti pyri löytämään hotellin lähettyviltä hyvä ruokapaikka. Tässä tapauksessa hyvässä ruokapaikassa on paikallista apetta, jota tulee syödä ennakkoluulottomasti. Paikallisessa ruuassa nimittäin on aina taikamausteita, jotka rentouttavat länsimaista konttoriapinaa. Muista myös juoda rutkasti. Vesi on aina vähän kysymysmerkki ulkomailla, mutta nykyään saa jo edullista pullovettä mitä rentoutumisharjoituksena kannattaa aina kantaa mukana. Paikallista olutta pitää myös maistaa, koska se pitää sisällään taikahileitä, jotka rentouttavat merkittävästi länsimaista konttoriapinaa.
Lepuuta päätä..
Vaikka lukemalla. Tai kirjoita pöljiä lomabloggauksia tai videoi aina iloiset ruokahetkesi instaan. Juju kuitenkin on siinä, että kun olet raatanu elukan lailla, niin suora tekemättömyys ei toimi. Mieli ahertaa vielä entisten juttujen parissa. Siksi on hyvä keksiä jotain pientä näppärää tekemistä. Kivat tekemiset pitävät sisällään taikajuttusia, jotka rentouttavat erittäin mainiosti länsimaista konttoriapinaa.
Nyt kun Pokemon GO on mullistanut maailman väärällä tapaa ja Suomessa ollaan huolissaan käpylehmistä, kivien keräämisestä ja metsään mätänevistä marjoista, niin on aika antaa ääni hälle, ken ei sitä ujostele käyttää.
Aikaahan ei ole kulunut kuin parisen viikkoa, mutta pelin tiimoilta on jo vaihdettu ajatuksia Katin kanssa. Kun kuulin, että liikettä on pelin ansiosta löytynyt, niin pyysin vieraskynää Katilta. Ja kynähän oli taas terävä.
Olkaa hyvät!
Ai mobiilipelikö ajanhaaskausta? Älä viitsi mulle tulla määkimään, ämpärinjonottaja.
Mikä saa aikuisen ihmisen heräämään tiistaiaamuna kello 04.30, vetämään tennarit jalkaan ja pyyhältämään ovesta pihalle ennen kuin kana pieraisee? Mikä perkele on uinut keski-ikäisen toimihenkilön korvasta sisään, kun se viidentoista vuoden homeperseilyn jälkeen kävelee täpinöissään pitkin poikin kyliä ja jättää saksalaisvalmisteisen perheautonsa parkkiruutuun, horisten mennessään jotain vähemmän koherenttia jostain Jigglypuffista?
Nauratteko, jos kerron, että se perkele on Pokémon GO?
No, aika moni tuntuu nauravan. Tai ainakin pudistelevan päätään.
Pokémon GO ja kävelemisen taito
Olen viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana omaksunut varsin staattisen ja tylsän elämäntavan, jossa töihin ajetaan autolla, kaupassa käydään autolla ja harrastuksiin mennään autolla, mutta vain silloin kun ei matkusteta autolla muuten vaan tai kuskata autolla kakaraa terkkariin tai luisteluharjoituksiin. Elämä on yhtä hel-ve-tin pendelöintiä paikasta toiseen; aamusta iltaan, vähintään viitenä päivänä viikossa. Sohvalla onkin sitten mukava hengähtää, kun on ensin istunut puoli päivää mukavassa Martelan toimistotuolissa ja mennen tullen Volkkarinsa puikoissa.
Ennen passivoitumistani kävelin vähintään kymmenen kilometriä päivässä. Vielä muutama viikko sitten hyvänä päivänä ehkä kaksi, jos lasketaan mukaan myös matkat sohvalta jääkaapille.
En villeimmissä kuvitelmissanikaan nähnyt itseäni kävelemässä huvin vuoksi. Kävely on ollut minulle pelkkä semivastenmielinen logistinen suorite matkalla pisteestä A pisteeseen B. Mutta sitten tuli Pokémon GO ja koin jonkin sortin valaistumisen; minusta tuli kävelevä monninmetsästäjä. Kupletin juonihan on nimittäin se, että ellei ihmistä olisi tehty nimenomaisesti kävelemään, emme suinkaan olisi nousseet kahdelle jalalle neljän sijasta. Kahdella jalalla eteneminen on huima motorinen suoritus, jonka opimme varhain ja jonka voi, uskokaa tai älkää, myös unohtaa, jos räpylänsä alle valitsee kernaammin kaasupolkimen, eikä hyvää jalkinetta.
Itselleni huomasin käyneen juuri näin.
Olin unohtanut kuinka kävellään nalkkiuttamatta iskiashermoa ja jumiuttamatta selkää lapaluita myöten. Lihasmuistista oli pyyhkiytynyt tolkullinen ryhti ja dynaaminen alaraajojen asento. Kädetkin tuntuivat lähinnä kahdelta puutarhaletkun pätkältä, jotka lötkysivät minne sattuu, kun ensimmäisen kerran säntäsin etuovesta kadulle violetin animerotan perässä. Ensimmäisen viiden kilometrin jälkeen puhkuin kyllä tiukkaakin tiukempaa intoa, mutta koko varsi kirkui murhaa ja kuolemaa. Ellen olisi ehtinyt monninmetsästäjän neitsytkävelylläni hullaantumaan puhelimeni ruudulle ponnahteleviin digitaaliperkeleisiin, olisi tuo kävelyretki ollut todennäköisesti kesän ensimmäinen ja viimeinen.
Seuraavana aamuna olin kadulla jo ennen viittä. Ja iltapäivällä heti töiden jälkeen uudestaan. Illan viimeinen koirankusetuskävely venyi siinä määrin, että viimeiset kaksisataa metriä kannoin uupunutta ja maahan makaamaan heittäytynyttä terrieriä, kun en kehdannut vetää sitä perässänikään.
Parin päivän päästä houkuttelin pian ensimmäistä koululuokkaansa aloittelevan ipananikin mukaan ja niin vain yllättäen jälkikasvu on nyt joka päivä päivähoidon jälkeen ensimmäisenä lähdössä pitkälle kävelylle, sen sijaan että ronkuisi lupaa saada tuijottaa tabletilta jotain aivotonta viihdettä vielä kolmannenkin tunnin. Kakara kävelee, pyöräilee tai potkulautailee ruikuttamatta viisi kilometriä säässä kuin säässä. Ja aamulla täytyy ehdottomasti saada herätä kahta vaille kananpieremä, että pääsee aamuväijylle mukaan.
Pari sanaa teille, ämpärinjonottajat!
Eniten vituttaa kaikki ja toisiksi eniten määlyt, joiden mielestä mobiilipelit ovat lapsellista ajan ja resurssien haaskausta, ja osoitus aikamme rappiosta, tai muuten vaan vaarallista ja urpoa, koska kaikkihan jäävät kuitenkin vain auton alle ja näyttävät vielä tyhmiltä hortoillessaan sinne nenä kiinni puhelimen näytössä.
Minulla olisi pari sanaa teille, määlyt.
Haistakaa, esimerkiksi, paska.
Tässä maassa on jäpätetty joka jumalan terveydenhoitajan, asiantuntijan, liikunnanopettajan, personal trainerin ja yhden kokonaisen valtiollisen organisaation toimesta vuosikymmenet, miten jokaisen pitäisi urheilla ja miten järkevää olisi hyötyliikkua mahdollisimman paljon ja auton sijaan kipaista ihan omin pikku kavioin sinne Ass-markettiin hakemaan sitä kasvirasvalevitettä ja kurria ja kokojyvää. Jokikisellä työpaikalla työterveysnatsit kyyläävät ruokailu- ja liikuntatottumuksiasi ja ai saatana sitä moralisointia, jos sanot, ettet harrasta liikuntaa. Ihan sama, vaikka merkkaisit siihen kyselylomakkeeseen, että pullon kossua korkkaan perjantaisin heti duunin parkkipaikalla. Ei toki haittaa, kunhan et maanantaiaamuna ole enää kännissä! Mutta myönnäpä sille työterveyslääkärille, ettet ole harrastanut hikiliikuntaa kahteen vuosikymmeneen, niin heti olet huono, laiska, tyhmä ja kansanterveydellinen rasite.
Ja nyt kun kymmenet tuhannet suomalaiset ovat ryömineet turvekammeistaan esiin ja vallanneet kävelytiet, pururadat ja puistot mobiilisovelluksen innoittamana, niin ei kelpaa, vittu, tämäkään. Ei ole tuottavaa! Näyttää urpolta! Väärin liikuttu, plebeijit! Ajatelkaa edes mustikoita!
Toistan.
Haistakaa paska.
Monninmetsästäjä, ei mikään marjanpoimija!
Tämä on, kuulkaas, just oikein liikuttu. Ei vaadi juuri muuta kuin älypuhelimen, rivakahkon datayhteyden ja sopivat jalkineet. Maailma ei tosin ole ihan täydellinen tässäkään suhteessa; kaikilla ei ole niitäkään, mutta se ei ole pelin vika.
Jos te ankeat ämpärinjonottajat ektraktoisitte edes hetkeksi päänne ulos sieltä missä rectum muuttuu coloniksi ja katselisitte ympärillenne, näkisitte koko joukon ihmisiä eri yhteiskunta- ja ikäluokista reippailemassa taivasalla, ottamassa muuten autioita ja ankeita tiloja haltuun ja ylipäätään harrastamassa sosiaalista kanssakäymistä! Missä todellisuudessa sellainen on nähtävissä epäsuotuisana kehityksenä? Hä? Siinäkö, missä todellisuus on mainoksen uutuuttaan kiiltävä punttisali kiinteävartisine malleineen siemailemassa pohjois-islantilaista viikinkikeijujen pullottamaa vettä tai arkkitehtitoimiston renderöity havainnekuva prameasta aukiosta, jota reunustavat kauniisti muotoillut puut, mutta jossa ei ole ensimmäistäkään ihmiseksi tunnistettavaa hahmoa? Siinä todellisuudessako te elätte ja sielläkö on hyvä? Mitä?
Hei, jääkää sinne mielikuvituksettoman harmaaseen kubiikkeliinne lahoamaan. Me muut olemme täällä ulkona löytämässä uudelleen kosketusta kävelyyn, yhteisöllisyyteen ja mukavaan tekemiseen, jonka alulle panevana voimana ovat ehkä japanilaiset taskudemonit toimineet, mutta jolle on kyllä ollut tilausta tämän ankeutuksen keskellä jo vuosia. Me tutustumme täällä toisiimme mukavan tekemisen äärellä, tulemme ulos ujoista kuoristamme ja moikkaamme tuntemattomia lurepartyissa, jossa nautitaan kansalaisluottamusta, eikä juurikaan kaljaa. Meillä on kivaa yhdessä! Mitä sitten, jos sen kivan toteutumiseen vaadittiinkin vain kaupallinen free-to-play -sovellus?
Pysykää te happamat pierut siellä kilpailukyky- ja tuotantotehokkuuskuplassanne niitä pihlajanmarjojanne poimimassa. Me emme varmasti sinne tunkkaiseen koloon tule enää takaisin, nyt kun olemme vihdoinkin löytäneet pakotien ulos.
Kati Gumenius
Kirjoittaja on toimihenkilö, joka urheili kunnes muutti Nurmijärvelle ja osti toisenkin auton.
Katin ja muiden Ämmien loistavia blogautuksia luet täältä ammat.fi
PARTASEN mielestä ihmisten olisi hyvä perääntyä siitä ajatuksesta, että ruuan on oltava aina hyvää. Ei ole. Perusjees-ruoka riittää.
”En tarkoita, että ruuan pitää olla pahaa. Silloin se jää helposti syömättä, ja energiantarve korvataan herkuilla. Sen sijaan ruuan pitäisi olla ihan tavallista. Sellaista kouluarvosanalla 8+-ruokaa, jota riittää yksi lautanen.”
Jutussa mainittiin myös einekset annosten mitoittajina, joita harvemmin enemmmän kuin yhden annoksen kun taas omalla kattilalla saattaa käydä helposti kahdesti tai kolmesti.
Pitäisi myös muistaa, että usein liikasyöminen on oire jostain muusta, ei varsinainen ongelma. Turvallisuuden tunteen tai lohdun hakeminen ruoasta ja alkoholipitoisista juomista on todella yleistä. Hyvän ruoan välttely on siten vain laastari, kun todellisuudessa pitäisi kysyä, miksi on tarve hakea lohtua, palkintoa tai turvaa ruoasta.
Vähän pyörittelin tuota mielessäni, lueskelin jutusta heränneitä keskusteluja ja mietin myös omaa tapaani syödä, niin aloin hieman nähdä mitä tarkoitetaan “perusjees-ruualla” painonhallinnassa.
JOS on esim. terveydellinen tarve pudottaa painoa, niin tämä tarkoittaa uusien tapojen omaksumisesta syömisessä. Annoskokoja, makuja ja ylipäätään tapoja mitä liittyy syömiseen. Esimerkin avulla ymmärrän tämän näin.
Sen sijaan, että lounasruokalassa otan AINA sen ison annoksen valaanrasvassa uppopaistettua sianihrapiirasta höystettynä norppacheddarilla, koska se on NIIN HYVÄÄ, niin valitsenkin VÄLILLÄ esim kanasalaatin, jonka ymmärrän terveelliseksi ja on ihan jees, mutta ei aiheuta samanlaista sydämentykytystä (heh) kuin sianihrapiiras norppacheddarilla.
Ruokaympyrän mukainen iltapala tohtori Pizzozan mukaan.
Samalla ehkä havaitaan, että hyvä ruoka on vähän laaja määritelmä. Toisille se on terveellistä ja kasvispainotteista, toisille se voi olla jotain muuta.
En itsekään usko, että totaalikielloilla tai tiukoilla rajoituksilla tehdään pitkäkestoisia ratkaisuja. Mutta rajoitusten maltillinen käyttö opeteltaessa uusia tapoja ei ehkä ole ihan niin tuomittavaa kuin tässä nyt annetaan ymmärtää. Samalla tottakai on syytä miettiä suhdettaan syömiseen ylipäätään. Jotta joskus myös herkkujen maltillinen syöminen on mahdollista.
Mielestäni positiivinen puoli on myös se, että pitkästä aikaa nyt ei oltu rajoittamassa yhtä ruoka-ainetta (leipää) tai makroravinteita (hiilarit), vaan siitä että tekee välillä valintoja muutenkin kuin sen hetkinen herkkuruoka edellä.
Olen se tyyppi, joka kesällä syö suoraan grillistä kolme annosta lihaa, pari pakettia makkaraa ja vähän perunasalaattia. Pizzassa täytteeksi valikoituu jauheliha, pepperoni, kinkku ja salami. Mielestäni pekoni on paras tapa aloittaa päivä ja toisinaan myös päättää se. Buffassa valitsen lautasella sovelletun ruokaympyrän eli ns. lihavadin.
Hiljattain kuitenkin on tapahtunut jotain ja nyt on lihansyöjämiehen aika päättää päivänsä.
Katsoin taannoin Cowspiracy -dokumentin. Yllätyin, että lihansyönti on suurin yksittäinen tekijä ilmastonmuutokseen. Eikä ole pitkä aika kun selvisi, että Suomessa joissain teurastamoissa eläimiä suorastaan rääkätään ennen teuraalle menoa. Tänä syksynä WHO listasi prosessoidun lihan (makkarat, kinkut, pekoni jne) syöpää aiheuttavaksi tekijäksi.
Vaikka kaikki edellämainitut ovat merkittäviä asioita, niin ilmastonmuutos on tällä hetkellä niin iso asia, että mistään muusta ei ehkä edes pitäisi puhua. Se on ollut mm. yksi tekijä tällä hetkellä vallitsevassa Syyrian kriisissä ja sitä kautta tapahtuvassa pakolaiskriisissä. Sikäli tilanne jatkuu vastaavanlaisena, niin tämä on ollut vain pientä esimakua tulevaisuudesta.
Vaikka olen aiemmin ajatellut yhden ihmisen merkityksettömyydestä vaikuttaa isompiin asioihin, niin ajattelin että tämä voi olla hyvä kohta tehdä poikkeus ja ajatella toisin. Ja tehdä jotain.
Olen vähentänyt lihansyöntiä. Punaisen lihan ostaminen on loppunut lähes kokonaan ja broileria ym. tulee ostettua aiempaa vähemmän. Olen koittanut löytää vaihtoehtoja lihalle ja kokeilen mitä kaikkea kasvisruokavalio voisi tarjota.
En missään tapauksessa aio jeesustella valinnoilla. Todennäköisesti syön tulevaisuudessakin lihaa. Mutta huomattavasti vähemmän.
Se miksi kuitenkin päätin blogata aiheesta, liittyy tuohon poikkeuksen tekemiseen ja vaikuttamiseen. Jos minä, melkolailla laiska ja välinpitämätön sekaravinnon syöjä havahdun ja teen asialle jotain (vähennän lihansöntiä, kokeilen uusia vaihtoehtoja) niin uskon, että lisäkseni löytyy muitakin.
Jos asialle voi tehdä jotain, niin mikä olisi parempi hetki kuin nyt.
Lihansyöjämies tulee kuolemaan, jotta minä ja muut voisimme elää.
“We are experiencing a surprising uptick in global insecurity … partially due to our inability to manage climate stress.” That’s how Columbia University professor Marc Levy (who also does studies for the U.S. government) summed it up.
Lehmää hakataan päähän kepillä. Toista lehmää tökitään sähköpiiskalla tilassa, jossa eläin ei voi liikkua eteenpäin. Sätkivää lammasta raahataan jaloista pitkin saastaista lattiaa.
Oikeutta eläimille -järjestö toimitti STT:lle videon, jonka se on kuvannut salaa neljässä teurastamossa.
– Täysin tuomittavaa. Nyt täytyy selvittää, miten kuvatut teurastamot toimivat ja onko tämä yleinen toimintamalli niissä, sanoo Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton (MTK) toiminnanjohtaja Antti Sahi.
Videomateriaali näyttää muun muassa, kuinka Suomen kolmanneksi suurimmassa nautateurastamossa huomattavan moni eläin ei tainnu ensimmäisellä yrittämällä, vaan yrittää päähän saamastaan iskusta huolimatta nousta ylös. Tainnutuksesta verenlaskuun kuluva aika on usein liian pitkä. Eläimet liikkuvat epätavallisesti verenlaskun aikana. Ruotsissa työskentelevän tainnutuksen asiantuntijan mukaan taintumus jää liian ohueksi.
Prosessoidun lihan, kuten makkaroiden, kinkun ja pekonin, syöminen aiheuttaa suolistosyöpää, sanovat Maailman terveysjärjestö WHO:n asiantuntijat. He pitävät lisäksi todennäköisenä, että punainen liha aiheuttaa syöpää.
Vaikka tiedän, että kaikilla on 24 tuntia käytössä vuorokaudessa, niin tuntuu että toiset ehtii ja jaksaa tehdä ihan helkkarin paljon enemmän. Koska omassa facebookissakin esiintyy näitä sankareita, niin ajattelin käydä kysäisemässä tyypeiltä, että mitä kaurapuuroa syövät ja kuinka paljon?
Lisäksi itseäni oli kiinnostanut kokeilla podcastin tekemistä jo jonkin aikaa, niin iskin kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja tänään pistettiin purkkiin ensimmäinen jakso!
Ensimmäiseksi vieraaksi pääsi Antti Akonniemi. Antti on toimarina omassa firmassa (Kisko Labs) joka työllistää tällä hetkellä 11 henkeä. Tämän lisäksi hällä kolme Crossfit -salia, joissa hän valmentaa, kouluttaa ja treenaa itsekin. Lisäksi Antti pitää Jaakko Savonlahden kanssa Lepopäivä– podcastia.
Jaksossa juteltiin päivärutiineista, listoista, tekemisistä, tavoitteista ja paljon muustakin.
